Lukioita ja keskiasteen oppilaitoksia koskeva uudistus on parhaillaan valmistelussa. Suurena uhkana pidetään oppilaitosten luvanvaraisuutta, mikä tarkoittaisi että nykyisillekin opinahjoille pitää hankkia lupa ennen kuin se voi jatkaa toimintaansa. Ehdotus ei kuitenkaan enää etene tällä vaalikaudella eduskunnan hyväksyttäväksi.
Itse lupajärjestelmä tuntuu byrokraattiselta. Jos sen tarkoituksena on kuitenkin ensi sijassa varmistaa, että luvan saavissa oppilaitoksissa täyttyvät opetukselle asetetut määrälliset ja laadulliset vaatimukset kustannustehokkaasti ja oppilaitokset lakkaavat kilpailemasta samoista oppilaista, on uudistus tervetullut. Pelkona kuitenkin on, että kunta- ja soteuudistuksessa todeksi havaittu uhka suurten kaupunkien suosimisesta pienten kustannuksella väijyy myös tämän uudistuksen taustalla.
Tulin 1990-luvun puolivälissä Raisioon Rannikkoseudun päätoimittajaksi. Työttömyys oli juuri silloin nousussa. Työllisyyskoulutus oli päivän sana. Raisiokin sai valtionosuuksia niin runsaasti, että ammattiopetus tuotti kaupungille useana vuona liki 10 miljoonan markan ylijäämän. Kursseja järjestettiin toki niin hyvin kuin taidettiin, mutta välillä näytti myös siltä, että opetus ohjautui sen mukaan, mille saatiin paljon opiskelijoita. Tuki maksettiin oppilasmäärän perusteella.
Itse toteutimme Rannikkoseudussa nyt suurin mittoihin yltynyttä rakennemuutosta digitalisoimalla sivunvalmistusta. Se oli uutta niin lehden toimitukselle kuin sen ulkopuolella toimivalle ammattiopetukselle. Vielä 1997 haastatteluun saapuneet juuri valmistuneet tai valmistumassa olevat painopinnan valmistajat eivät olleet juuri kuulleetkaan sellaisesta sähköisestä ilmoituksen valmistuksesta, johon he olivat hakeutumassa. Yhteistyö Turun ammattioppilaitosten kanssa kasvoikin sen jälkeen merkittävästi ja moni opiskelija sai ensikosketuksen digimaailmaan harjoittelupaikassa Rannikkoseudussa.
Lukio- ja keskiasteen uudistuksessa sen kannatuksessa ja vastustuksessa ei ole siis kysymys pelkästään opetuksen ja koulutuksen arvostuksesta. Julkinen keskustelu on tapa painostaa päättäjiä ja yleistä mielipidettä milloin mitäkin hanketta vastaan tai puolesta.
Koulutuskeskustelussa on voimia, jotka puhuvat aidosti vain opeutuksen määrästä ja tasosta. Sitten on voimia, jotka puhuvat järjestelmän ja sen säilyttämisen puolesta. On myös niitä, jotka havittelevat uudistuksesta lisäresursseja ja niitä, jotka pelkäävät niiden menettämistä.
Meillä ei ole varaa enää muuhun kuin puolustaa oikein mitoitettuja resursseja sellaiseen koulutukseen ja opetukseen, jotka parhaiten palvelevat työhön sijoittumista, luovuuttaa, kekseliäisyyttä, osaamista ja menetystä niin kotimaan kuin kansainvälisillä kilpakentillä. Tämä pätee peruskoulusta ylopistoihin.
Opetuksessa ja koulutuksessa opettajat ovat aina palkkansa ansainneet. Niin myös tukipalveluihin lukeutuvat ateriapalvelu, siivous ja kiinteistöjen ylläpito. Sen sijaan kriittisesti pitää suhtautua siihen, miten oppilaitosrakennukset on arvostettu yhtöiden tai kuntien taseissa, mitkä ovat niiden poistomäärät tai oman pääoman tuottovaatimukset näiden matalien korkojen aikana.
Oman huomionsa vaativat myös materiaalihankinnat. Vapailla markkinoilla isot kirjapainokset ovat hinnaltaan halpoja. Kunnissa kirjoista kuitenkin maksetaan pienen painoksen hintoja. 50 euroa kirjasta, jonka painokustannus on parin euron luokkaa tujtuu varojen tuhlaukselta. Kustannustietoisuutta saisi olla enemmän.
Väitän, että niin Turussa kuin muuallakin oppilaitosten ylläpitoon liittyvät hallinnolliset ja taloudelliset rakenteet rajaavat jo itse opiskelumahdollisuuksia. On vain hyvä, jos rahastaminen opetuksella ja koulukiinteistöillä pystytään katkaisemaan ja ohjaamaan lisää resursseja itse opetukseen ja oppimisen tukemiseen.
Itse lupajärjestelmä tuntuu byrokraattiselta. Jos sen tarkoituksena on kuitenkin ensi sijassa varmistaa, että luvan saavissa oppilaitoksissa täyttyvät opetukselle asetetut määrälliset ja laadulliset vaatimukset kustannustehokkaasti ja oppilaitokset lakkaavat kilpailemasta samoista oppilaista, on uudistus tervetullut. Pelkona kuitenkin on, että kunta- ja soteuudistuksessa todeksi havaittu uhka suurten kaupunkien suosimisesta pienten kustannuksella väijyy myös tämän uudistuksen taustalla.
Tulin 1990-luvun puolivälissä Raisioon Rannikkoseudun päätoimittajaksi. Työttömyys oli juuri silloin nousussa. Työllisyyskoulutus oli päivän sana. Raisiokin sai valtionosuuksia niin runsaasti, että ammattiopetus tuotti kaupungille useana vuona liki 10 miljoonan markan ylijäämän. Kursseja järjestettiin toki niin hyvin kuin taidettiin, mutta välillä näytti myös siltä, että opetus ohjautui sen mukaan, mille saatiin paljon opiskelijoita. Tuki maksettiin oppilasmäärän perusteella.
Itse toteutimme Rannikkoseudussa nyt suurin mittoihin yltynyttä rakennemuutosta digitalisoimalla sivunvalmistusta. Se oli uutta niin lehden toimitukselle kuin sen ulkopuolella toimivalle ammattiopetukselle. Vielä 1997 haastatteluun saapuneet juuri valmistuneet tai valmistumassa olevat painopinnan valmistajat eivät olleet juuri kuulleetkaan sellaisesta sähköisestä ilmoituksen valmistuksesta, johon he olivat hakeutumassa. Yhteistyö Turun ammattioppilaitosten kanssa kasvoikin sen jälkeen merkittävästi ja moni opiskelija sai ensikosketuksen digimaailmaan harjoittelupaikassa Rannikkoseudussa.
Lukio- ja keskiasteen uudistuksessa sen kannatuksessa ja vastustuksessa ei ole siis kysymys pelkästään opetuksen ja koulutuksen arvostuksesta. Julkinen keskustelu on tapa painostaa päättäjiä ja yleistä mielipidettä milloin mitäkin hanketta vastaan tai puolesta.
Koulutuskeskustelussa on voimia, jotka puhuvat aidosti vain opeutuksen määrästä ja tasosta. Sitten on voimia, jotka puhuvat järjestelmän ja sen säilyttämisen puolesta. On myös niitä, jotka havittelevat uudistuksesta lisäresursseja ja niitä, jotka pelkäävät niiden menettämistä.
Meillä ei ole varaa enää muuhun kuin puolustaa oikein mitoitettuja resursseja sellaiseen koulutukseen ja opetukseen, jotka parhaiten palvelevat työhön sijoittumista, luovuuttaa, kekseliäisyyttä, osaamista ja menetystä niin kotimaan kuin kansainvälisillä kilpakentillä. Tämä pätee peruskoulusta ylopistoihin.
Opetuksessa ja koulutuksessa opettajat ovat aina palkkansa ansainneet. Niin myös tukipalveluihin lukeutuvat ateriapalvelu, siivous ja kiinteistöjen ylläpito. Sen sijaan kriittisesti pitää suhtautua siihen, miten oppilaitosrakennukset on arvostettu yhtöiden tai kuntien taseissa, mitkä ovat niiden poistomäärät tai oman pääoman tuottovaatimukset näiden matalien korkojen aikana.
Oman huomionsa vaativat myös materiaalihankinnat. Vapailla markkinoilla isot kirjapainokset ovat hinnaltaan halpoja. Kunnissa kirjoista kuitenkin maksetaan pienen painoksen hintoja. 50 euroa kirjasta, jonka painokustannus on parin euron luokkaa tujtuu varojen tuhlaukselta. Kustannustietoisuutta saisi olla enemmän.
Väitän, että niin Turussa kuin muuallakin oppilaitosten ylläpitoon liittyvät hallinnolliset ja taloudelliset rakenteet rajaavat jo itse opiskelumahdollisuuksia. On vain hyvä, jos rahastaminen opetuksella ja koulukiinteistöillä pystytään katkaisemaan ja ohjaamaan lisää resursseja itse opetukseen ja oppimisen tukemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti