Johtajille lisää henkilökohtaista vastuuta

Julkisten menojen kasvu, kiristynyt verotus ja kuntien korottamat taksat heikentävät teollisuuden kilpailukykyä ja syövät yksityistä kulutuskysyntää.

Kuntien menoille pitäisi asettaa lakisääteinen katto ja yksiköiden johtajille henkilökohtainen tulosvastuu. Kuntien talousahdinkoa on kärsitty jo monta vuotta, mutta vain kuntalaisen kukkaro on laihtunut kuntakuurin seurauksena. Taksojen korotuksilla ja veroprosentin nostojen ansiosta näyttää kuin kunnat olisivat selvinneet ahdingosta. Menojen kasvuvautia on kuitenkin  vain pystytty hidastamaan ja se on aivan eri asia kuin menojen vähentäminen.

Mitä meidän julkiselle taloudelle pitäisi tehdä?
 Kuntatalouden, kuntayhtymien ja kuntien omistaminen yhtiöiden perusongelma on se, ettei niitä  johdeta kustannustehokkaasti. Huomio on toiminnan laadussa ja kattavuudessa, jotka molemmat ovat varsin suhteellisia käsitteitä. Budjettivastuu toki tunnetaan, mutta  talousarviot  paremminkin  sopeutetaan kustannuksiin kuin   kustannuksia tuloarvioihin. Tilinpäätös on kuvaus menneen vuoden yllätyksistä eikä  raportti ennalta asetetun tavoitteen saavuttamisesta.

Kaikki johtuu vain siitä, että tarkkoja tavoitteita, ennalta määriteltyjä reunaehtoja, yksikköhintoja tai muita toimintaa ohjaavia taloudellisia tavoiteita ei käytännössä ole. Henkilökunnan määrä ei kerro todellista kuvaa resursseista, koska ostopalvelulla paikataan osaa työvoimasta. Veroprosentti ei kerro onko kuntaa hoidettu taloudellisesti tehokkaasti, sillä toisessa kunnassa sama prosentti tuottaa euroa enemmän ja toisissa kunnissa taksoilla katetaan kustannuksia enemmän kuin toisissa. On siis pakko etsiä ja tavoitella sellaisia yksikköhintoja, joita on saatavissa muistakin kunnista. Niitä on vaikka millä mitalla, mutta niitä käytetään enemmän puolustamaan nykyistä menotasoa kuin tehostamaan omaa tuottavuutta.

Kuntajakoselvityksen perusteluissa  mainitaan kuntien palvelujen kustannuksiin ja velkaantumiseen liittyvät perusongelmat. Asioiden ytimeen pureutumisen sijasta lukujen avulla yritetään siirrellä kuntarajoja. Ongelmat ovat ja pysyvät rajoista riippumatta. Liitos vain sotkisi jälkiä.  Kuluu monta vuotta ennen kuin todelliset kustannukset ovat selvillä. Siitä Naantalin kuntaliitos on käypä esimerkki.
Myös irtisanomissuoja estää tarvittavat muutokset. Jokainen liitos antaa hallinnolle monta vuotta lisää aikaa paeta totuutta, välttää  ikäviä päätöksiä ja vastuuta seurauksista. Joskus on härkää tartuttava sarvista olipa se härkä suuri tai pieni.

Kunnat ja kuntayhtymät tuottavat eri puolilla Suomea samoja lakisääteisiä palveluja kovin vaihtelevilla kustannuksilla. Hassua kyllä palvelujen hinta on enemmän riippuvainen kunnan historiasta ja käytettävissä olevista tuloista  kuin palvelutarpeesta tai väestörakenteesta. Niissä kunnissa, missä tuloja on kertynyt muita enemmän myös kustannukset ovat yleensä muita korkeammat. Toki se näkyy yleensä myös palveluiden laadussa, mutta ei välttämättä.

Vaikka kannatan kunnallista itsehallintoa, pidän kuntien keinoja rajallisena  menorakenteensa purkamisessa. En ole varma edes salliiko nykyinen työsopimuslaki kunnan työntekijöiden irtisanomisen taloudellisin perustein, sillä rajaton verotusoikeus vie siltä pohjan. Tuotannollisin perustein voidaan irtisanoa, mutta sekin on mahdollista vain hyvin rajatuissa tapauksissa.

Jos lakisääteisten palveluiden kustannuksille on asetettaisiin menokatto ja jonka ylityksestä seuraisi lakiin peurustuvia sanktioita, silloin myös perusteet purkaa työsopimuksia olisivat vahvemmat. Edes eläköitymisestä vapautuvien tehtävien uudelleen järjestämiseen ei intoa löydy. Se vaatisi suunnitelmallisuutta, sopimista ja ylimääräistä vaivaa. Kuntalaisen kukkarolle on yhä helpompi mennä.

Myös johtavien virkamiesten henkilökohtaista vastuusta kehityksestä pitää lisätä. Johtajien vastuusta toiminnan tavoitteiden saavuttamisessa pitää muutenkin kirkastaa. Luottamusmiesten rooli on enemmän hyväksyä esitetyt tavoitteet ja valvoa, että niitä tosissaan tavoitellaan.

Kunnat ovat yhtiöittäneet toimintaansa innokkaasti viime vuosikymmeninä. Perusteena on ollut toiminnan kustannusten parempi hallinta. Tosi asiassa kunnat ovat vain  myyneet vanhaa omaisuuttaan käyvästä hinnasta, mikä on tarkoittanut  julkisen  velan kasvua, kuluttajille taksojen nousua ja kunnan oman taseen ja tuloksen kaunistumista. Kuntalaisilta veloitetaan  taksan korotuksen muodossa verovaroilla jo kertaalleen hankittu omaisuus toiseen kertaan. Siitä on yhtiöittämisessä kysymys.

Julkisen velan määrästä ja kalliista taksoista on tullut  este teollisuuden kilpailukyvylle.  Ne vievät kuluttajan ostovoimasta myös leijonan osan. Kotimarkkinatkin ovat alkaneet kuihtua julkisten menojen kasvun vaikutuksesta.

 Kuntien yhtiöillä on muita paremmat keinot lisätä tuloja ja välttää veroja. Siksi monopoliasemassa oleville yhtiöille  pitää asettaa normaalista poikkeavia  rajoituksia. Yhtiöittämiseen pitää suhtautua kriittisesti. Palvelun yksikkökustannukset pitää olla läpinäkyviä ja hinta kilpailukykyinen yksityiseen palveluun verrattuna tai valtakunnan keskiarvoon verrattuna.

Veden, jäteveden ja lämmön hinta ei saa poiketa maan keskiarvosta merkittävästi. Tai sellaisen tason saavuttaminen pitää olla keskeisenä tavoitteena.

Uudet selvät taloudelliset tavoitteet muuttaisivat merkittävästi nykyistä kuntarakennekeskustelua. Jos palvelulle olisi maksimihinta, kunnilla olisi laki takanaan kustannusten alentamisessa. Jos se ei tavoitetta itse saavuttaisi, alkaisivat neuvottelut itsestään vapaaehtoisesta kuntaliitoksesta. Nyt kunnilta on vaadittu vain palveluita. Jatkossa pitää vaatia myös kustannustehokkuutta.
Mitä isompi on organisaatio, sitä lajempaa on tehottomuus ja julkisten varojen tuhlailu - eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Hyvästä tuloksesta veroa veron päälle

Yrittäjän pitää olla yrityksensä tulokseen tyytyväinen, olipa se millainen hyvänsä. Hyvään tulokseen voikin olla, mutta siihenkin pitää suhtautua varauksella. Hyvästä tuloksesta voi seurata ongelmia verottajan ja maksuvalmiuden kanssa.
Olen aikaisemmin kirjoittanut blogin yrittäjän arkeen liittyen arvonlisäverosta, joka on paremminkin palkkavero sekä yrittäjän juridisesta asemasta verottajaan nähden.
Nyt haluan virkistää yrittäjän ja ei-yrittäjän mieltä kertomalla hyvästä tuloksesta. Siis mitä käytännössä seuraa, jos yritys tekee poikkeuksellisen hyvän tuloksen.
Ajatellaanpa, että olet toisen  vuoden yrittäjä, jonka edellinen vuosi meni jo  niin hyvin, että tulos jäi puhtaasti nollaan. Toinen vuosi lähtee heti kohta lentoon niin, että tilikauden lopussa tiedät olevasi voiton puolella.
Vasta tilinpäätös osoittaa, että verotettava tulos onkin peräti 100.000 euroa.
No, ei siinä mitään.  Maksat  20.000 euroa veroa vapaaehtoisesti tilinpäätöksen valmistumisen yhteydessä eli n. kolmen kuukauden kuluttua tilikauden päättymisestä.
Verottaja innostuu ja onnittelee Sinua. Tilikauden puolivälissä tulee 10.000 euron lasku, joka erääntyy noin kuukauden kuluttua. Se on ennakkovero kuluvasta tilikaudesta kuuden kuukauden ajalta.
Samassa nipussa on toinen ainakin  10.000 euron arvoinen laskunippu.  1.666 euroa jokaiselle tilikaudesta jäljellä olevalle kuukaudelle.
Tämä sillä edellytyksellä, että verottaja arvioi tuloksesi pysyvän saman suuruisena kuin edellisellä tilikaudella.
Tuloksesi oli kuitenkin noussut 0 eurosta 100.000 euroon vuodessa. On syytä olettaa, että  voittoputki jatkuu. Niinpä verottaja arvioi tuloksesi edellisvuotta paremmaksi.  Voitkin saada 20.000 euron laskun ja lisäksi 20.000 euron laskut jaettuna jäljellä oleville kuukausille.
Ei siinä mitään, jos tuloksesi on todella parantunut ja lisäksi tulovirtasi on tasainen läpi vuoden. Muuten joudut kääntymään pankkiirin puoleen täyttääksesi velvoitteesi yhteiskunnalle.
Yleensä verot kannattaa maksaa etukäteen tasasuuruisina erinä, jottei edellä kuvattua ongelmaa synny. Verottaja myös muuttaa ennakkoveron määrää hakemuksesta, jos pystyt perustelemaan kantasi. Silloin saatat joutua näyttämään liikevaihdon kehityksen viimeiseltä kuudelta kuukaudelta.
Joskus hakemuksen käsittely voi kuitenkin kestää niin kauan, että sinun on maksettava ennakot eräpäivänä, vaikka olisit hakenut muutosta.
Edellinen kuvaushan on varsin teoreettinen ja koskettaa vain harvoja yrittäjiä. Näin hyvään  tulokseen ani harva pystyy. Eikä se tule yllätyksenä.

Arka toimittaja joukon edessä

Suomen Lehdistössä Savon Sanomien artikkelitoimittaja Riitta Raatikainen kirjoittaa hyvin siitä, miten toimittaja tietää jo juttua kirjoittaessaan tuleeko siitä läpimeno, muiden lehtien siteeraama aihe. Otsikkoon ja ingressiin voi aina kiinnittää jonkin räväkän syötin, joka varmistaa läpimenon.

Itse 30 vuotta toimittajana ja päätoimittajana lehteä tehneenä kysyn nyt, että montako toimittajaa teillä on, joka näin ajattelee ja toimii. Entisenä lehden kustantajana olen oppinut ymmärtämään toimittajan työn arvon.  Meillä on yhtä monta lajia toimittajia kuin on toimittajia. Jokainen on omalla tavallaan lehden  rutiinien kantava voima.

Suomessa ei vuosikymmeniin ole keskusteltu lehden kustantajasta tai sen toiveista lehden sisällöstä. Kustanaja on ikään kuin olemassa. Kaikki on hyvin kunhan se ei puutu lehden resursseihin tai lehden sisältöön. Itse päätoimittajana ja kustantajana pystyin yhdistämään molemmat toiveet. Kokemuksesta voin sanoa, etteivät kustantajan toiveet ole ainakaan ristiriidassa toimituksen kanssa.

Kustantajan näkökulmasta journalistin ohjeet on luotu ylläpitämään hyviä suhteita niin ilmoittajien kuin lukijoiden kanssa. Ei mikään ole lehdelle niin turmiollista kuin nostaa yksi ilmoittaja aiheettomasti muiden yläpuolelle.

Kustantajan kannalta ei myöskään ole yhdentekevää millaisia juttuja toimittajat kirjoittavat. Riitta Raatikaisen kuvaus jutun läpimenosta muissa medioissa on juuri sitä, mitä kokenut, ammattitaitoinen jouranlisti tavoittelee. Mutta kuinka monta tiedät tai kuinka moni toimittaja sinun lehdessäsi oikeasti etsii aiheita ja asioita, joiden julkistamisesta nousee häly ja uutista siteerataan laajasti muissa lehdissä. Uskalla väittää, ettei kovin montaa. Ehkä ei ainuttakaan. Paremminkin etsitään aiheita, joista on mukava ja helppo kirjoittaa. Hällä väliä kiinostaako se muita. Tärkeämpää on saada pari juttua päivässä seuraavaan lehteen. Ei ole aikaa..

Kun istun seminaarissa tai itsenäisyyspäivän juhlassa, tunnen suurta pettymystä toimittajasta, joka arkana istuu salin takarivissä.  Ei kysy eikä keskustele kenenkään kanssa. Kuvan hän ottaa niin kaukaa, että näkemättäkin tietää, ettei kuvassa ole sanomaa, ei ajatusta.

Kun Raatikainen miettii pitääkö lehdistä edelleen karsia rönsyjä pois, niin mielestäni pitää. Mutta tilalle pitää saada alämää ja yhteiskuntaa laajasti tuntevia journalisteja ja mielellään talous- ja yritysanalyysiin kykeneviä kirjoittajia. Niitä oikeita kyseenalaistajia ja vahtikoiria, joita toimittajien pitäisi olla. Enkä nyt tarkoita toimittajia, jotka herättävät huomiota asiavirheillään tai henkilöön kohdistuvilla asiattomuuksilla. Kriittinen journalismi on jalo laji, jota harjoitetaan aivan liian vähän.

Tämä on vakava haaste printtimedialle ja pienille paikallislehdille. Jos paikallislehti ei pidä omaa aluettaan hanskassa, synnytä ja johda keskustelua joka aamu kun lehti ilmestyy, maailmaa menee, etenee ja selviää ilman paikallislehtiä. Lukijat saadaan riippuvaiseksi vain siten, ettei niillä ole varaa jättää lehden jakamaan tietoa, näkemystä ja uusia avauksia lukematta.

Ei se ilmoittaja mittaa ilmoituksen tehoa vain levikkilukujen perusteella. Hänellä on itsellä tuntuma lehdestä luetaanko sitä vai ei. Jos tuntuu, ettei lueta, ei prosentit ja kappalemäärät saa häntä muuttamaan mieltään.

Verkkolehdellä haaste on vielä suurempi. Mutta niin kauan kuin jutut tuovat joka heti uusia lukijoita, niin kauan kustantajalla on aikaa keksiä keinoja, millä lukijavirta tuottaa tekijöilleen riittävästi tuloja.

Toimittaja tehtävä on jutuillaan tehdä lukijoista jutuista riippuvaisia narkomaaneja, joihin mitkään vieroitushoidot eivät tepsi.

Venäjän varjon alla

Eu:n  tilintarkatustuomioistuimessa eli unionin varojen käyttöä valvovassa tarkastuslautakunnassa istuva varatuomari Ville Itälä meni edellisissä parlamenttivaaleissa Brysseliin valtaisalla äänivyöryllä. Nyt tuo Itälän paikka on vapaana ja haettavana eikä hän itse ole enää ehdokkaana.
Varsinais-Suomi piti silloin omiensa puolta. Lietolaisella kansanedustajalla Anne-Mari Virolaisella on kaikki edellytykset nousta Villen työn jatkajaksi. Maakunta on aina pitänyt omiensa puolta.

Aiheeni ei kuitenkaan liity itse vaaliin, vaan Ville Itälän työhön parlamentissa. Ville kutsui minut muutama vuosi sitten EPP:n puolueen vieraaksi Brysseliin ja sieltä puoluekokoukseen Kroatian Splitiin. Parlamentti suunnitteli silloin oman tv-kanavan perustamista, koska jäsenillä oli yleisesti vallalla tunne, etteivät he saa oikeaa ja haluamaansa tietoa läpi parlamentin työstä  nykyisissä tiedotusvälineissa.
Villen ajatus kuitenkin oli, että pitäisi hyödyntää paremmin olemassa olevia mahdollisuuksia kuin perustaa uusia. Paikallislehdet on yksi hyödyntämätön kanava vaihtoehtojen joukossa.

Keskustelut EPP: eurooppalaisten jäsenten kanssa eivät kylläkään käsitelleet tiedottamista. Heitä kiinnosti lehtimiestaustani ja näkemykseni maasta suuren Venäjän naapurissa. Heillä ei ollut niin positiivinen asenne Venäjään ja yhteistyön tuomaan hyötyyn maallemme. Koin puolustavani olemassa olevaa todellisuutta vanhoillisia asenteita vastaan, toki hyvässä hengessä.

Oma käsitystäni keskustelu muutti siinä mielessä, että Suomelle ei ole vain tärkeää miten asiat ovat, vaan myös miltä ne näyttävät. Ukrainan kriisin myötä luottamus Venäjään on mennyt. Se tarkoittaa myös Suomen maantieteellisen aseman heikkouksien korostumista, vaikka naapuri itsessään ei olekaan muuttanut asennettaa Suomea kohtaan.

Eilen 15.5. uutiset kertoivat Suomen vajonneen jälleen taantumaan. Ei voi välttyä ajatukselta, että Venäjään kohdistetut pakotteet purevat myös Suomeen. Kansainväliset sijoittajat näkevät ja uskovat Suomen hengittävän Venäjän talouselämän tahdissa. Taloudellinen riippuvuus on yksi tekijä. Toinen on  markkinoiden ja sijoittajien usko maan kehitykseen, jos kansainväliset Venäjäpakotteet vielä lisääntyvät. Kolmantena seikkana on uskallettava miettiä sitäkin, miten kansainväliset sijoittajat suhtautuvat sijoituksiin maissa, jotka ovat sotilaliitto Naton jäseniä ja maihin, jotka haluavat pysyä sen ulkopuolella varsinkin Venäjän naapurissa.

Presidentti Martti Ahtisaari muistutti hiljan, että Suomen Natojäsenyys on puolustuspoliittisen lisäksi ennen muuta talouspoliittinen kysymys. Minun on helppo yhtyä hänen näkemyksiinsä.

Suomella ei ole varaa jättää ottamatta huomioon kansainvälisten sijoittajien asenteita, näkemyksiä ja uskomuksia tuntuivatpa ne meistä kuinka vääriltä tahansa.

Suomen ei tarvitse muuttaa asennettaan Nato-jäsenyyttä kohtaan Ukrainan sotilaallisen kriisin takia, mutta kansainvälisten sijoitusten ja pääomien virran kääntäminen takaisin Suomeen oman vientiteollisuutemme ja yritystemme menestyksen vuoksi sitä vaihtoehtoa ei voi myöskään jättää pois laskuista.

Maailma on muuttunut.

SDP:n syytä miettiä linjaansa

SDP:n uusi puheenjohtaja Antti Rinne on retoriikallaan palauttanut puolueen 1970-luvulle. Suomi oli silloin suljettu markkina. Pankit päättivät keskenään talletuskoroista, Suomen Pankki valvoi valuuttakauppaa ja teollisuuden kaipaamilla devalvaatioilla syötiin se, mitä palkkanevuotteluissa oli sovittu. Kilpailukyky syntyi prosenttilaskulla.

Sama kaava salli sosiaalisen markkinatalouden. Suomea kehitettiin Ruotsin malliin pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, jollaista koko muu Eurooppa kadehti.

Vihatut devalvaatiot päättyivät 1990-luvulla ja viimeistään euroon liittymisen jälkeen. Yhdysvalloissa asuntokuplan puhkeaminen 2008 avasi silmät kaikkialla. Eurooppalaisetkin valtiot olivat korviaan myöten veloissa. Nekin, joilla velkaa oli vähän, olivat sijoittaneen rahansa velkaisten maiden valtioiden obligaatioihin.

Mallimaa Suomi oli vielä 2008 yksi Euroopan vähiten velkaantunut maa bruttokansantuotteessa mitattuna. Yhdysvalloista alkaneeseen markkinoiden romahdukseen reagoitiin valtion velkaa lisäämällä.  Eurooppa joutui ensiksi pelastamaan rahoitusjärjestelmänsä. Sen takaa ei vielä nähty ongelman todellista tilaa. Ongelman ydin oli liian suureksi kasvanut julkisen talouden osuus bruttokansantuotteesta ja valtion ja kuntien huikea velkamäärä. 

Rahoitusjärjestelmä on pelastettu. Julkisen talouden velkaantumista ei kuitenkaan edelleenkään ole pystytty hidastamaan eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Antti Rinteen nousu maan hallitukseen tulee muuttamaan ennen muutta Rinteen aikaisempia lausuntoja. Puheenjohtajakisassa tulee lausutuksi kaikenlaista. Ei sitä pidä ottaa niin vakavasti.

Rinteen perusajatus on kuitenkin väärillä urilla. Meillä ei Suomessa ole varaa elvyttää lisävelalla, meillä ei ole varaa kasvattaa byrokratiaa, ei yritystoiminnan säätelyä. Jokainen tukieuro yritykselle aiheuttaa kolme euron kustannuksen julkiselle taloudelle. Tukijärjestelmiä pitää mieluimmin purkaa kuin lisätä.

Meillä pitää purkaa julkisia palveluja, vähentää kuntien työntekijöiden määrää ja keventää organisaatioita. Se on myrkkyä sosialidemokraateille, mutta vauhdissa olevassa ajoneuvossa kuskin ei pidä ummistaa silmiään tosiasioilta.
Minusta kuntien palveluksessa on paljon ammattitaitoista henkilökuntaa, joille ei ole riittävästi ammattiaan vastaavaa työtä.  Työtä on, mutta se on turhaa ja turhautavaa. Työn kuva ei ole kannustava eikä henkilö pääse etenemään työurallaan. Sellainen ihminen turhautuu ja masentuu. Sairastavuus kunnissa on selvästi koreampaa kuin yksityisellä sektorilla. Pitkä irtisanomissuoja ei ole ollut heidän pelastus.
Heidät pitää ja on pakkokin vapauttaa työmarkkinoille. Ne, jotka väittävät, että se vain kasvattaisi työttömyyttä, on kuntatyöntekijöiden ammattitadon ja  mahdollisuuksienvähättelyä.
Puolueen puheenjohtajien pitää näyttää kansalle valoa, tietä ulos ahdingosta ja vaikeuksista. Joka sanoo, että tästä selvitään kivuttomasti, häntä ei kukaan usko. Tie on kivinen. Aluksi on purettava vanhaa, jotta sen päälle voi uutta rakentaa.
Tärkeintä on, että tunnelin päässä näkyy valoa.