tiistai 22. syyskuuta 2015

Pakolainenko vain ongelma?

Suuren pakolaistulvan edessä siihen liittyviä ongelmia ei pidä vähätellä. Se on elämää, todellista  elämää. Se täyttyy inhimillisestä hädästä, pelosta, kivusta vaihtuen välillä uskoon ja toivoon paremmasta tulevasta. Yhtä lailla pakolaisia vastaanottavissa maissa elämän karu arki on todellista niin viranomaisten, vapaaehtoisesti työtä tekevien kuin tavallisen kadunkulkijan edessä aikaan ja paikkan katsomatta.
Itse olen miettynyt ongelman käsittelyä ja ratkaisua hieman eri näkökulmasta. Mietin mitä muuta meidän pitäisi tietää rekisteröitävistä ihmisistä kuin se, mistä he ovat lähtöisin tai miten he ovat maahan tulleet.
Jo tv-kuvien perusteella voi sanoa, että joka junaan riittää lähtijöitä ja osa jää vielä asemallekin kuten meistä suomalaisistakin tavataan sanoa. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tuossa joukossa on jo eri alojen ammattilaisia; lääkäreitä, hoitajia, insinöörejä, rakennusmiehiä, maanviljelijöitä,.. Osan taitoja voitaisiin käyttää jo turvapaikan selvittelyn yhteydessä, jos osattaisiin tai haluttaisiin.
Henkilöllisyystodistus on tärkeä asiakirja, mutta useimmalla sellaista ei ole. Silti hänen identiteettinsä pitäisi jollain tavalla todentaa. Identiteetti on kuitenkin enemmän kuin nimi ja sosiaaliturvatunnus.
Suomessa ei paljon arvosteta etenkään Syyriasta tai Irakista tulleiden koulutusta olisivatpa he millaisia tohtoreita tahansa. Jos pakolaisesta tulee pakosta Suomen asukas useaksi vuodeksi, tuntuu hassulta ajtukselta, että heidät suljettaisiin vastaanottokeskuksiin ja asuntoloihin vailla mahdollisuuksia käyttää oppimiaan taitoja Suomessa siksi, ettei heillä ole jonkun kirjoittamaa päästötodistusta oppilaitoksesta.
Eikö tärkeämpää olisi saada näyttöä heidän taidoistaan kuin opiskelustaan.
Maahanmuuttajat tarvitsevat oman nopeutetun kotouttamisohjelman, jossa selvitetään koulutustausta, työkokemus ja omat toiveet.
Heidän työtaidon ja kielitaidon taso tulee testata. Suomen kieli ja kulttuuri pitää opettaa ja sen jälkeen mitata siitä taidot. Kohtuullisen perusteeisella muttei vuosia kestävällä koulutuksella todennetaan heidän taidot ja siitä he saavat EU-hyväksymän sertifikaatin todistukseksi.
Sen jälkeen heidän kelpoisuudet asettua asumaan, saada työpaikka ja löytää elämänsä onni omilla taidoilla kasvaa huomattavasti.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Suomi, jollaista ei enää ole

Satuin vierailemaan Puolassa Raisio Yhtymän tehtailla 2000-luvun alussa. Uusi tehdas oli parhaassa vedossa. Tie oli auki niin Venjälle kuin Eurooppaan.
Tehtaan menestys perustui nuorten työntekijöiden sitoutuneisuuteen, tuoreeseen koulutukseen,  ammattitaitoon ja ahkeruuteen. Heihin, jotka olivat valmiita tekemään sen mitä työ vaati eikä sen, mitä työaikalaki edellytti. Heillä oli kellokortti ja 8 tunnin työpäivä, mutta heidän työhuoneessa saattoi silti palaa valo vielä ilta myöhään.
Warsovan toisella laidalla valtion rautateiden ja vanhojen tehtaiden työntekijät lakkoilivat lakkautusuhkien ja väen vähentämisten takia. Jokainen muutosehdotus loukkasi heidän perustuslaillisia oikeuksiaan. He olivat oikeassa, mutta heidän kuvittelemaansa Puolaa ei enää ollut olemassa.Nokian luomassa sumussa itsekin uskoin, että me suomalaiset olemme eri maata. Me olemme tietotekniikan edelläkävijöitä.  Digitalisaation murroksella valloitamme koko maailman. Ja p....t.

Pääministeri Sipilän työelämän uudistuspaperin vastustajat sanovat työnantajia edustavan EK:n saaneen kaiken sen, mitä se on halunnut.
Totta se on. Yhteiskuntasopimuksen sijasta syntynyt lista on joukko toimia, joilla työelämän rajoituksia ja kustannuksia pyritään alentamaan, jotta yritystoiminta ja etenkin vienti saataisiin kasvu-uralle. Se vain ei ollut EK:n eikä maan hallituksen vaan Suomen katastrofaalisen heikon tilan sanelema lista.

Vastoin opposition näkemystä, itse pidän hallituksen uudistuksia ongelmallisena juuri työnantajaliitoille. Hallituksen paperissa on aiemmin liittojen välillä sovitut ehdottomat minimit - samalla usein myös maksimiehdot asettu aikaisempaa alemmalle tasolle.
Liitoille on se on katkera pala. Hallitus tuli väkisin heidän tonille.
Nyt liittojenkin pitäisi rukata sopimukset yhteneväiseksi hallituksen tahdon kanssa. Se tarkoittaisi myös  sitä, että jokaisella työpaikalla hallituksen leikkaukset pitäisi toteuttaa kirjaimellisesti. Kuten uutisista näkyy sitä vastustavat työntekijät ja heidän liittonsa, mutta sellaista eivät halua läheskään kaikki työnantajat.
Yritykset eivät ole vastuussa liittojen välisten neuvottelujen onnistumisesta eivätkä ole poliittisen johdon ohjattavissa. Yrittäjät ovat vastuussa yksin oman yrityksensä menestyksestä. Kilpailukyky ei ole vain palkkatasoja ja ylityökorvauksia. Se on aivan jotain muuta.
 Varmasti kaikki ovat tyytyväisiä siitä, että vihdoin sopimuksiin ja kustannusten säätelyyn saatiin joustoa, mutta läheskään kaikki eivät ole valmiita panemaan niitä täytäntöön välittömästi.
Liittojen väliset sopimuksissa on usein unohdettu se, miten yritys saa alkunsa yhden miehen tai naisen ideasta, kasvaan yhden, kahden tai kolmen työntekijän yritykseksi pikku hiljaa. Alku vuodet ideointi ja toteutus vaatii luovuttaa ja sitkeyttä, jota ei millään ole sovitettavissa työaikarajoihin, ylityökorvauksiin, lomaltapaluurahoihin tai vuosilomaoikeuksiin. Vasta kun yritys on kasvanut kyllin suureksi ja tehokkaaksi se voi pikku hiljaa alkaa laittaa tekemisensä liittojen toivomiin raameihin.
Siihen saakka näitä yrityksiä eivät edusta työnantajaliitot vaan Suomen Yrittäjät, jota ei edelleenkään hyväksytä edes neuvottelupöytään työehtosopimuksia solmittaessa.
Miten viime viikolla julki tuotujen muutosten jälkeen pienet yritykset suhtautuvat liittoihin ja vanhaan sopimuskulttuuriin? Miten suhtautuvat näiden innovatiivisten kasvuyritysten työntekijät, jotka eivät tähänkään asti ole sitoutuneet liittojen välisiin vaan työpaikalla sovittuihin ehtoihin? Yhtyvätkö he solidaarisina mahdollisiin lakkoihin ja työnseisauksiin, vai ryhtyvät rikkuriksi tietoisina, ettei heidän lomaoikeuksiin, palkkaoihin tai sairauspoissaolokäytäntöihin olla puuttumassa?
Liittojen välisissä sopimuksissa on paljon hyvääkin. Kieltämättä ne ovat taanneet monille työpaikalle työrauhan kun kaikista yksityiskohdista ei tarvitse jatkuvasti hieroa uutta sopimusta. Mutta vaikka yrityksissa maksettaisiin samaa palkkaa kuin muissakin alan yrityksissä, yritykset eivät kuitenkaan ole samanlaisia eivätkä kehity samaa tahtia rinta rinnan muiden kanssa.  Työehtosopimukset voidaan osaltaan pitää myös kilpailua rajoittavana tekijänä ja siihen isot teollisuusyritykset alun perin ovat pyrkineetkin. Estämään keskinäistä palkkakilpailua kotimarkkinoilla.
Se taas on johtanut siihen, että se mikä on toiselle hyvä sopimus, on toiselle huono alan sisälläkin. Ja se usein on ollut huono sopimus pienelle ja hyvä suurelle yritykselle.
Elämme Suomessa paitsi matalasuhdanteessa myös kaikella tavalla eri rakenteiden murrosten aikaa. Nokia ja sen jälkeen syntyneet menestyjät eivät ole olleet yrityskauppojen ansiosta markkinoiden johtajaksi nousseet alat, vaan pienistä ideoista syntyneet innovatiiviset, tutkimusten, tuotekehittelyn  ennen muuta digitalisaation antaminen uusien mahdollisuuksien kautta. Harmi vain samat välineet ovat tekijöiden käsissä ympäri maapallon. Globaali haaste on valtava.
Jos nyt oikeasti haluttaisiin otaa vastuuta tulevaisuudesta, meillä pitäisi olla omat ehdot ja sopimukset näille pienille, tyhjästä ponnistaville yrityksille. Ja eri sopimukset vanhalle teollisuudelle, valtiolle ja kunnille ja niiden hallitsemille yhtiöille, joissa ei yritetäkään (anteeksi vain eräille poikkeuksille) kilpailla paikasta auringossa vaan pidetään itsekkäästi kiinni kerran viime vuosituhannella saavutetuista eduista.