keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Pitääkö olla huolissaan...


Viime aikainen asenteiden koveneminen niin maailmalla kuin Suomessa tuntuu huolestuttavalta. Kannanottoja, joita vielä  kymmenen vuotta sitten ei olisi  pidetty soveliaina, esitetään nyt  laajalti sosiaalisessa mediassa – ja niiden esittäjiä ymmärretään ja kannatetaan.  Loukkaavia kommentteja saa esittää suhteellisen  vapaasti myös arvovaltaisilla  areenoilla.

Ne, jotka ajavat suvaitsemattomuuden, ennakkoluuloisuuden  ja vihamielisyyden asiaa, vaativat muilta  suvaitsevuutta omia mielipiteitään kohtaan.

Asenteiden muutoksen tunnistamme, mutta emme tiedä mistä kaikesta se kumpuaa, emmekä sitä, mihin se voi johtaa.

Olemme yhtä aikaa monien yhteiskunnallisten murrosten keskellä. Ei tarvitse kuin katsoa omaa puhelinta, miten se on muuttanut tapaamme hankkia tietoa, valokuvata, seurata uutsivirtaa ja tuottaa omia ajatuksia ja kokemuksia hetkessä tuhansien ihmisten jaettavaksi ja peukutettavaksi. Tiedonvälitys on muuttunut.

Uusi tekniikkaa muuttaa myös käsitystämme paikallisista palveluista,  kivijalkamyymälöistä, työn tekemisestä, matkustamisesta tai vaikkapa pankkipalveluista ja niiden myötä lisää huolta perinteisten työpaikkojen katomaisesta.
Samaan aikaan sodat, pakolaisuus, ilmaston lämpeneminen ja luonnon rajallisuus synnyttävät huolta ja voimattomuuden tunnetta.

Kun puhutaan kovista astenteista,  voidaan ajatella, että epävarmuustekijät yhdessä ja erikseen synnyttävät tyytymättömyyttä, protestimielialaa ja kärjistää mielipiteitä.  Vaikka toki on niitä uhkakuvia, haasteita ja epävarmuustekijöitä ennenkin ja joka aikakaudella omansa.

Itselläni oli tilaisuus olla mukana kun median suuri murros käynnistyi. Aluksi tietokoneet syrjäyttivät kirjoituskoneet ja sitten ladontakoneet. Digikamerat syrjäyttivät filmit ja seulkivat kokonaiset repro-osastot.

Uudet digitaalisen aineiston laatustandardit ja formaatit mahdollistivat ilmoittajien oman aineiston julkaisemisen ja samojen aineistojen yhteensopivuuden kaikkiin painokoneisiin. Sen myötä painotaloista hävisi kokonaisia ammattikuntia oikolukijoista valolatojiin.
Kun lehden värit lisääntyivät, painojälki parani ja tuoreus lisääntyi,  maksoivat  asiakkaat tuotteesta ja palveluista  enemmän, vaikka itse valmistuksen kustannukset olivat paikoin lähes puolittuneet.
Kehityksen todelliset kasvot paljastuivat kuitenkin  vuoden 2008 jälkeen kun tuotteiden markkinointi siirtyi nopeasti verkkoon ja lukijat lakkasivat tilaamasta lehteä. Hyvätkään verkkolehehdet eivät pystyneet tavoittamaan ilmoittajia siinä määrin, että sillä olisi taloudellista merkitystä. Ansaintalogiikka on verkossa toinen kuin paperilehdessä.

Samalla tiellä on moni muukin ala. Median perässä tulevat pankit, kauppa, logistiikka (Uber) Posti ja  lippulaiva Nokia, joka itsekin putosi jo kisasta.
Usealle alalle on ollut ominaista, että ensin uudesta tekniikasta saadaan merkittäviä kustannussäästöjä, mutta lopulta uudet innovaatiot tulevat vauhdilla takaa ja vievät pohjan vanhalta liiketoimelta.
Kun Posti alkaa leikata nurmikoita ja pankki perustamaan sairaaloita, kysymys on uuden korvaavan liiketoiminnan etsimisestä vanhan katoavan alan tilalle. Muutos siis koskettaa meitä kaikkia, toisia hyvinkin kipeästi ja vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja suhtautumiseen tulevaisuuteensa.

On hyvä miettiä myös, onko median murros muuttanut tai muuttamassa käsitettä sananvapaudesta? Jos sanomalehtien lukijamäärät vähenevät yhä, menettävätkö lehtien mielipidekirjoitukset  merkitystään vai ovatko ne jo kanavoituneet toisaalle? Realiaikainen uutisten kommentointi verkossa  on runsasta ja on  monelle ainoa tapa saada mielipiteensä julki.

Ennen internettiä sanavapauden takasi käytännössä lehdistö. Lehtien toiminta pohjautui painovapauslakiin. Kirjoituksia julkaisevassa painotuotteessa piti mainita vastaavan toimittajan nimi ja painopaikka.
Päätoimittajan nimi siksi, jotta tiedettiin ketä syyttää ja  painopaikka, jotta tiedettiin missä käräjäoikeudessa kanne nostettaisiin. ( Ei siis kustantajaa tai jutun kirjoittajaa vastaan)

Mainittakoon, että vuonna 1776 Ruotsissa hyväksytty painovapauslaki oli aikanaan hyvin radikaali ja sisällöltään mailman vapaamielisin. Nyt oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus julkaista kirjoituksia ja arvostella valtaapitäviä ilman ennakkosensuuria.

Sananvapaus kuuluu meidän jokaisen perustuslaillisiin oikeuksiin. Perustuslaki ei kuitenkaan korosta sanomisen vapautta, vaan  vapautta ilmaista itseään kenenkään ennalta estämättä.  Täydellistä vapautta sanoa mitä tahansa ja missä tahansa  ilman seurauksia ei siis ole. Perustuslaissa yksilön kunnian ja maineen koskemattomuus on yhtä pyhä asia kuin sananvapaus. Ketään ei saa loukata uskonnon ja henkilön syntyperän perusteella. Ei siis mielipiteilläkään - ruumiillisesta koskemattomuudesta puhumattakaan.

Kuten tiedämme media on tänä päivänä aivan jotain muuta kuin mitä ymmärrämme sanomalehdellä. Tilalle ja rinnalle ovat nousseet facebookin ja twitterin kaltaiset keskusteluryhmät, julkaisualustat ja kanavat, joissa kirjoittajia ei pidättele mikään ja kontorolloiminen on vaikeaa. Siellä voi esiintyä nimellä tai nimettömänä ja keskusteluryhmiä on isoja ja pieniä ja aihepiiri täysin rajaton. Perättömästä tiedosta vastuuseen joutuminen on lähinnä teoriaa. Ja kuten tiedämme jopa yhdysvaltain presidentti  käyttää innokkaasti Twitteriä – jopa  nopeammin kuin on ehkä itsekään ehtinyt ajatella.

Nykyiseen tiedovälitykseen on noussut yhä enemmän myös tarkoituksen mukaista tiedon kulun estämistä, tiedon vääristelyä ja  epäluottamuksen viljelyä sekä maan sisältä että rajojen ulkopuolelta. Puhutaan hybridisodasta.

Olemme siis tiedon välittäjinä ja kuluttajina aivan uudenlaisten haasteiden edessä. Mielenkiintoista olisi tietää oliko nykyisen kaltaisilla kyseenalaisille vaikutuskeinoilla osuutta jo Brexit-ilmiössä tai  yllättävässä vaalituloksessa valtameren takana presidentin vaalissa.

Täytyy muistaa, että lukutaidottomien määrä maailmassa on suuri. Siihen joukkoon on aina vaikutettu enemmän kuvien ja mielikuvien siinä kuin faktojenkin perusteella.

Koskaan tiedon ja mielikuvien levittäminen  yhtä laajalle yhtä nopeasti kuin tänään ei ole ollut ennen mahdollista.







tiistai 20. joulukuuta 2016

Puhuri pyyhkii päättäjän poskipäitä

Mediakeskustelu on nykyisin niin kiivasta ja runsasta, että sitä voisi verrata kunnon tuiskutuuleen. Päättäjä ei voi kääntää selkäänsä ja vetää huppua päänsä suojaksi. On seisottava vasten tuulta vaikka kuinka poskipäitä paleltaisi ja  lumikiteet sattuisivat silmiin. Suunkin voi pitää supussa ja kiinni, sillä vaikka kuinka huutaisi se tuskin kantaisi edes omiin korviin asti.

Hyvää tuossa kuvauksessa on vain kunnon talven tuntu. Sellaista ei tänne etelään ole luvassa jouluksi. Sen sijaan kylmiä tuulia on odotettavissa heti kohta vuoden vaihteen jälkeen, sillä mahdottomaksi julistetut suuret uudistukset etenevät ja "aivan mahdottomia" linjauksia on jälleen tulossa.

Kuten lukija on jo aistinut vanhaa journalistia kiusaa mediakeskustelun sietämätön keveys. Päättäjät ovat saaneet siipeensä "arvovaltaisilta" tahoilta. Niin professorit kuin takametsien mummotkin ovat pistäneet peliin tunteensa ja arvovaltansa näkemystensä esiin saamiseksi. Mummon huolen ymmärrän, mutta kovin monen julkisista varoista palkkansa nostavan professorin ja dosentin kannanotoissa paistaa huoli myös omasta työpaikasta. Osaisiko sitä itse olla objektiivinen omassa asiassa.

Nyt olemme jo lähellä asiani ydintä. En haluaisi sanoa uudistuksen nimeä, sillä ainakin itse haluan kääntää sivua kun näen lyhenteen jossakin. Kirjoitankin vain Siitä uudistuksesta.

Olen hiljan joutunut toteamaan, että taidan itse seisoa siinä joukossa, joka on suuri uhka kuntien omille palveluille. Kaikkialla Suomessa kuntien valtuutetut pitävät kunnan palveluita tärkeänä. Sitä varten meidät on valtuustoon valittu. Päättäjät ovat valmiita turvaamaan ne keinoilla millä hyvänsä. Kustannuksista viis kunhan pavelut ovat asialliset ja laadultaan kyllin hyvät. Tarvittaessa ne turvataan vaikka veroprosentteja korottamalla. Näin on tehtykin.

Harva on tullut kysyneeksi oman kunnan palvelun hintaa.  En ainakaan riittävän usein. Luottamushenkilöt luottavat niihin asiantunijoihin ja tilastoihin, mitä heille on esitetty. Kunnat eivät puhu palveluiden hinnasta. Melkein asia kuin asia esitellään kustannuksena per asukas.
Uudistuksen jälkeen ei kysytä enää asukaslukua, vaan esimerkiksi paljonko saariston mummon hoitaminen maksaa. Paljonko on maksettu vuokraa terveyskeskurakennuksesta ja paljonko tilan siivoaminen maksaa neliöltä? Ei paljonko ne ovat  kunnan asukasta kohti.

Mitä, jos olemme olleet luottavaisia ja avokätisiä ja antaneet kustannusten nousta korkeammaksi kuin naapurikunnassa tai maakunnassa keskimäärin?

Näinhän me olemme tehneet ja näin on valtuustot toimineet joka kunnassa. 
Pelkäänpä, että tässä on suurin syy koko jättiläismäiselle uudistukselle. Me valtuutetut olemme pitäneet huolta palveluista mutta emme kustannuksista. Kustannuksista huolehtiminen ei ole ollut kenenkään edun mukaista. On huolehdittu lähinnä rahan riittävyydestä. Se on eri asia.

Olen luottavainen siitä, että uudistus etenee ja käynnistyy sovitussa aikataulussa, mutta valmiiksi se tulee tuskin koskaan. Omaan maan demokratiaamme kuuluu, että asioita korjataan sitä mukaan kun ongelmia ilmenee. Niin tapahtuu jatkossakin riippumatta keitä maan hallituksessa tai valtuustoissa istuu.

Suurin huoleni on kuitenkin se, että kunnat itse eivät osaa, halua tai uskalla ryhtyä ajoissa toimenpiteisiin oman asemansa parantamiseksi. Naantali on ollut nykyisillä mittarilla laskettuna tehokas sekä terveydenhuollon että sosiaalipuolen kustannuksissa, mutta nyt niiden kasvuvauhti on poikkeuksellisen suurta. Sitä ei ehkä voida estää.

Se on kuitenkin varmaa, että se tasaa kilpailua.  Samoja palveluita tuotetaan myös naapurikunnissa ja Turussa ja myös yksityisissä lääkärikeskuksissa. Jos Naantalin laatu on sama ja kustannukset muita korkeammat, omia palveluita on vaikea puolustaa. Toki aina voi laatia vetoomuksia  ja ehkä protestoida sosiaalisessa mediassa. Asiat pitää kuitenkin saada kuntoon ja varmistua tilasta sitä ennen.

Oma tulkintani on, että kustannukset yleensä ovat Varsinais-Suomessa muuta maata selkeästi korkeammat kun otetaan väestön alhaisempi sairastavuus huomioon. Koko maakunnalla on edessään peiliin katsomisen paikka.

Monenlaiset puhurit pyyhkivät päättäjien poskipäitä jatkossakin. Siinä on talven tuntua...






perjantai 2. joulukuuta 2016

Kurkistus kulisseihin

Viisi kuukautta eduskunta-avustajana oli upea kokemus. Se oli kurkitus suomalaisen poliittisen vallankäytön syvimpiin kammareihin. Eduskunta on oma maailmansa. Se näkevät vain he, jotka sen kokevat.
Ilkka Kanerva on Suomen pitkäaikaisin istuva kansanedustaja. Näinä kuukausina hän ohittaa kaikki tähänastiset merkkipaalut Suomen liki 100 vuotiaan parlmentarismin kaudelta. Sellainen saavutus ei synny sattumalta. Miehessä pitää olla monelaisia taitoja; sitkeyttä, uskallusta, rohkeutta ja vastuunkantoa sellaiseen yltääkseen. Ja hänessä sellaistia taitoja on.
Tiesin avustajan pestiin ryhtyessäni tarttuvani tehtävään, josta suoriutuminen ei olisi läheskään itsestään selvää. Ilkka on poikkeus kansanedustajien joukossa paitsi kokemuksensa myös yhteyksiensä, kansainvälisten tehtäviensä, korkean arvostuksensa niin kotimaassa kuin etenkin maan rajojen ulkopuolella. Suomessa eräät pitävät häntä  vain yksityiselämässä epäonnistuneena ministerinä tai poliittisena broilerina. Voi hän olla sitäkin, mutta se olisi kyllä todella kapea näkemys hänen valtiomiestaidoistaan ja vuosikymmenten uurastuksesta niin Varsinais-Suomen kuin koko maamme hyväksi.
Voin kokemuksesta sanoa, että kansainvälisten ja kansallisten korkean tason vaikuttajien virta hänen puheilleen on niin suuri, että siinä kalpenevat monet ministeritkin. Valtioiden ja kirkon päämiehiä, nykyisiä ja entisiä ministereitä, suurlähettiläitä ja lähetystöjä on alati pyrkimässä hänen puheilleen ja tapaamisia ja tilaisuuksia sovitetaan niin, että ainakin Ilkka Kanervalle ajankohta on sopiva. Kun siihen lisätään hänen oman maakuntansa asiat ja ETYJ:n jo sovitut ja yllättäen eteen tulevat tilaisuudet, on kuva hänen toimenkuvastaan melko kattavasti kuvattu. On vaikea kuvitella kuka toinen ministereistämme tai kansanedustajistamme tekisi vastaavan päivätyön - kenenkään työpanosta tietenkään vähättelemättä.
Itselleni tuo eduskunta-avustajan pesti kävi yksinkertaisesti ylivoimaiseksi. Se on pakko myöntää. Kun on alati avoinna sata asiaa ja tuhat liikkuvaa osaa eikä aika riitä mihinkään muuhun kuin toisen sähköpostin ja kalenterin päivittämiseen, tuli johtopäätöksen teko nopeasti. Päivät olivat yksinkertaisesti liian lyhyitä. Ja kun katsoo, mitä sirkusta koko syksy oli istunnoissa, jäi paljon asioita, joihin olisi tehnyt mieli paneutua paremmin.
 Ratkaisuni ei ollut päämieheni makuun, mutta  toki sain sille pientä ymmärrystä.

***

Eduskunnassa on 200 kansanedustaja ja lähes saman verran  on eduskunta-avustaja.
Avustajien asema ei ole aina kehuttava. Sen vaikutelman sain kun tapasimme lähes päivittäin isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Avustajien keskinäinen yhteydenpito on tiivistä. Porukkaa saa siitä tukea omalle työlleen. Avustajan ja edustajan välisistä asioista ei keskustella.
Eduskunnan työilmapiiritutkimuksessa monet häiriöt olivat vähentyneet jos täysin poistuneet. Se oli kuitenkin merkille pantavaa miten iso osa virahaltijoista koki, ettei hänen työtänsä arvosteta tai he eivät koe olevansa työyhteisössä tasavertaisessa.
Kansanedustajien työ on julkista. Siitä ei kuitenkaan erotu, mikä osa kannaotosta tai julkisesta esiintymisestä on avustajan tai viranhaltijoiden valmistelemaa.

Iloitse veroprosentin nostosta


                        Naantalin kaupunginvaltuusto päätti maanantaina korottaa mökkiveroa ja nostaa   
                        kunnallisveroprosentin 19.00 prosenttiin. Kaikki ryhmät olivat harvinaisen yksimielisiä     
                        korotuksen tarpeellisuudesta. Jotkut olivat jopa ylpeitä siitä.
Itsekin olin korotuksen takana. En kuitenkaan hurrannut vasemmistoliiton tavoin sen puolesta. Tuntemus on lähinnä pettymys ja sanoin sen myös ääneen.
Minusta ammattiorganisaation – niin päättäjien kuin valmistelijoidenkin – pitää ottaa eri tavalla vastuuta asioiden hoidosta. Silloin  kun annetuilla resursseilla ei päästä tavoitteeseen,  vaan pitää mennä kuntalaisen kukkarolle, ollaan epäonnistuttu. Sen pitäisi olla iso kolaus ammattiylpeydelle.
Puolen prosenttiyksikön korotus yhdessä mökkiveron kanssa tuottaa kaupungille n. 2 miljoonaa euroa vuodessa. Se riittää viikon menoihin. Sen sijaan talousarviossa on 135 miljoonaa euroa niin virka- kuin luottamushenkilöidenkin käytettävissä. Tuota menoerää sitä pitäisi tarkastella ja taivutella eikä tuijottaa yhtä tai kahta puuttuvaa miljoonaa.
Naantalin sosiaalimenojen kasvu on käytännössä karannut käsistä. Isot investoinnit vammaisten asuntolaan ja vanhuspalveluihin ovat perusteltuja, mutta niiden mukana tulevia vuotuisia kustannuksia ei ole osattu ennustaa oikein.  Samaan aikaan muut virastot pitävät kynsin hampain kiinni omista määrärahoistaan. Kun kilpailukykysopimus, valtionosuusuudistus ja sote-peikko ovat osaltaan sekoittamassa pakkaa, tuntuu veronkorotus enemmän kuin välttämättömältä.

Kuluneen neljän vuoden aikana jäi kuitenkin paljon myös tekemättä.
Valtionosuusuudistus on ollut tiedossa koko vaalikauden ajan. Palvelustrategia ja tavoiteorganisaatiot jäivät toteuttamatta.
Naantalissa on vaalikauden aikana eläköitynyt keskimäärin 40 henkeä vuodessa. Ensi vuosi mukaan luettuna kaupungilla on ollut 10 miljoonan suuruinen palkkatulo uudelleen harkittavana ilman yt-neuvotteluja. Henkilöstömenojen kasvu on toki hetkeksi pysähtynyt, mutta kokonaisuutena tilaisuus jäi käyttämättä.
Kieltämättä veron nosto on paljon helpompaa kuin neuvotella työtehtäviä ja vastuita uusiksi. Siihen ei ole halua eikä ehkä aina taitoakaan.
Myös valtionosuusleikkauksiin ja Nesteen satamatulojen jäädyttämiseen olisi voitu reagoida määrätietoisemmin. Vielä kuukausi sitten valtuustossa  tarkastuslautakunnalle vastattiin, ettei välittömiä sopeutustarpeita ollut kesällä 2015.
Seuraavan valtuuston on syytä varautua siihen, että käsi käy kuntalaisen kukkarolle vielä monta kertaa. Jotta siltä vältyttäisiin, pitäisi sekä luottamushenkilöiden että virkamiesjohdon otteissa ja asenteissa tapahtua iso muutos. Sellaista ei ole näköpiirissä. On vain ymmärtämystä sille, että palvelujen (työsuhteiden) säilyttäminen vaatii  joko verojen korottamista tai velan kasvua tai molempia. Ammattiorganisaation pitäisi kuitenkin nähdä nuo keinot  ei ensimmäisenä vaan vasta viimeisenä hätäkeinona.
Valitettavasti meidän uusi kaupunginjohtajakaan ei ole mikään talousmies. Hän on hyvä sosiaalijohtaja niin kuin hänen työhistoriansakin kertoo.
Kai sitä itsenikin pitäisi tehdä niin kuin  ammattijohtajan kuuluu. Tunnustaa tappio ja jättää avaimet työhuoneen pöydälle.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Pormestari vai ei?


Sosialidemokraattien vahvat miehet eli entinen valtuuston puheenjohtaja Pertti Paasio ja entinen kaupunginjohtaja Armas Lahoniitty – kuten he mielipidekirjoituksensa TS 3.3. allekirjoittivat - pohtivat ansiokkaasti demokratian syvintä olemusta Turun päätöksenteossa. He päätyivät johdannossaan tukemaan Turkuun uudenlaista johtajamallia eli ns. pormestarimallia.
    Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lauri Kattelus puolestaan kiirehti heti perään puolustamaan nykyistä mallia, jossa kaupunginjohtaja on siis  virkamies ja hallituksen puheenjohtajana on luottamushenkilö – joka tosin nauttii kuukausipalkkaa.
Molemmat näkemykset olivat perusteltuja.  On varsin vaikea sanoa kumpi malleista olisi toimivampi. Itse olen taipuvaisempi ajattelemaan, ettei kumpikaan malli ole itsessään ratkaisu. Ei Turun eikä koko maata kurittavaan julkisen talouden ongelmiin.
   Turun kaupungin viime vuoden tilinpäätöksen sinänsä positiivisesta merkistä huolimatta konsernin eväät on käytännössä syöty. Se täyttää kriisikaupungin tunnusmerkit useammalla kuin yhdellä kuvaajalla kuten kuntaliitosselvityksessä on näytetty.
Siitä tietysti voisi päätellä, että se on nykyisen johtamismallin vika ja mallia vaihtamalla tilanne veisi parempaan suuntaan.
   Turku-konsernilla on  suuruusluokiltaan 1,5 miljardin euron liikevaihto ja 14.000 työntekijää. Se on työntekijämäärältään ylivoimaisesti suurin työnantaja maakunnassa. Liikevaihdonkin osalta se on maakunnan suurimpia. Kysymys on siis muustakin kuin demokratiasta.  Kysymys on  pörssiyhtiötäkin suuremmasta organisaatiosta ja rahavirrasta. Sellaisen johtamisongelma ei häviä yhden johtajan roolia viilaamalla. On siis uskallettava kysyä voiko yleensä elin, jonka lähes ainoana valintakriteerinä on demokraattinen edustus,  onnistua noin suuressa ja vaativassa tehtävässä?
   Poliittiset päätöksentekijät vierastavat taloudellisia tavoitteita. Voitontavoittelu kauhistuttaa.
Mutta kuten julkisen talouden tilasta on näkyvissä, kun talous ei ole ollut keskeinen ohjaava tekijä, on menojen kasvusta tullut kehitystä kuvaava tekijä.
   Turku ja koko Varsinais-Suomi on edullisinta seutua elää, asua ja yrittää Suomessa. Maaperä on hyvä rakentaa, väkeä on paljon neliökilometrillä, olemme terveempää sakkia kuin missään muualla, hyvät palkat ja terve elinkeinorakenne. Silti verotus on kireää ja palvelujen kustannukset  vähintään sama kuin muualla Suomessa. Jos olisimme olleet tuloksellisia, tehokkaita ja ammattitaitoisia,  eikö kustannustemme ja velkamme pitäisi olla vain puolet siitä, mitä muualla Suomessa. Samalla rahalla olisi saatu enemmän aikaan.
   Demokratiapohdiskelun sijasta asettaisinkin kuntien nykyjohdolle ja luottamushenkilöille yksinkertaisia tavoitteita. Jos muualla Suomessa on asioita voitu hoitaa edullisemmin, nopeammin, paremmin ja nykyaikaisemmin kuin meillä,  mikä estää meitä pystymästä samaan ja parempaankin.
On yks hailee, millainen virkasuhde johtajalla on, kunhan kapungin toiminta kestää vertailun ja veronmaksajan euron arvostus on kohdillaan.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Viestintä epäonnistuu aina

Jos noudattaisin tiedotusopin emeritusprofessori Osmo A. Wiion oppia, minun kannattaisi jättää tämäkin kirjoittamatta.  Viestinnän lakien mukaan viestintä  epäonnistuu aina - paitsi vahingossa.
Viestintä on inhimillistä. Pelkän tekstin tulkitsemien on jokseenkin helppoa, mutta kun se muutetaan puheeksi, ilmeiksi, käsimerkeiksi, viestien määrä on moninkertaistunut.
 Savolainen ilmoittaakin jo etukäteen, että hänen sanomansa sisällöstä vastuu on kuulijalla.
Sosiaalisessa mediassa totetuu toinen Wiion laista. Mitä enemmän on viestintää, sitä vaikeampaa on saada viesti perille. Siellä toteutuu myös kolmas tärkeä oppi.
Sosiaalisella ympäristöllä on merkitystä  otetaanko viesti vastaan vai ei tai miten se otetaan - riippumatta siitä, onko viestin sisältö totta vai tarua. Faktaa tai fiktiota.
Jos somea saa yleistää, niin mitä uskomattomampi on tarina, sitä enemmän on jakajia ja sitä helpommin se tunnutaan otettavan todesta.
Vanha viisaus kuitenkin sanoo, että mitä  uskomattomampi tarina tai  mikä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, ei myöskään ole totta. Toinen äärimmäisyys on tietenkin se, että  vaikka olisi metri jäätä ja airot poikki, niin vielä vain joku haluaa mennä soutamalla yli järven.

Kun itse olen nyt tarkastellut eduskunnan sisäistä viestintää pikkuparlamentin lehteriltä, on tavallaan huvittavaakin katsoa, miten facebookin tasoinen peukutus voi olla totta myös täällä. Puoluetorverit tukevat ja kannattavat edustajiensa puheenvuoroja ilmein, elein ja nyökytyksin.
Toisten edustajien näkemykset menevät ohi korvien. Päällepuhuminen ja repliikkihuudot ovat yleisiä. Edustajat siis kyllä kuulevat toistensa viestit, mutta eivät kuuntele. Ellei sitten niissä satu olemaan todellisia kömmähdyksiä, joista voidaan iloita suuresti ja pitkään.
Yksi viestinnän laeista onkin, että jos viesti ymmärretään väärin, se tapahtuu juuri negatiivisessa merkityksessä.

Yksi suurimmista viestinnän esteistä ovat asenteet ja  tunnetilat. Kaikki viestintä, mikä herättää tunnetta, muuttaa viestin sisältöä. Kun viestinnän yksi tärkeimmistä tehtävistä on herättää tunteita, on vaikea erottaa milloin tunnetila estää tai edistää itse pääsanomaa.
Kirjakaupat ovat puollollaan esimerkkejä viestinnästä, jotka herättävät lukijoissa tunteita.

Yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi kuitenkin käydä faktojen pohjalta. Faktoista voi olla montaa mieltä, mutta faktat pitäisi olla kaikilla samat.

Pakolaiskysymys on oiva esimerkki tähän, miten vakavaa ongelmaa voidaan setviä sekä faktojen että tunteiden pohjata. Samaa voi kysyä kaikista suurista kysymyksistä: sotesta, työelämän pelisäännöistä, kilpailukykyloikista tai julkisen talouden velasta. Meillä on kaikilla niistä oma vankkumaton kästyksemme, mutta perustammeko käsityksemme tietoo tai tunteeseen.

Kun olen nyt viisi kuukautta katsonut eduskunnan tapaa työskennellä, niin tulee varsin vakuuttuneeksi, etteivät kaikki kansanedustajammekaan voi hallita suurta kokonaisuutta. Edustajien työ perustuu pitkälle valiokuntatyöskentelyyn. Oma valiokunta/valiokunnat jo työllistävät niin paljon, että pakosta on keskityttävä niihin asioihin. Toisaalta on sitten pakkokin luottaa ja uskoa siihen, mitä muut tekevät muissa valiokunnissa.
Siitä seuraa, että suuri osa kansanedustajista joko vastustaa tai kannattaa valiokunnista tulevia ehdotuksia sen perusteella, mitä muut oman ryhmän jäsenet ovat siitä mieltä ja edustatko hallittus- vai oppositiopuolueita.
Se ei tarkoita, etteikö edustajat olisi tehneet työtään hyvin tai onnistuneet tehtävässään.

Entäpä sitten kun päätöksistä keskustellaan julkisuudessa, kuinka hyvin asiaa kommentoivat kansalaiset ovat perillä yksityiskohdista tai kokonaisuuksista. Kyllähän se on pitkälle pelkkää tunnetta, uhoa ja syyllisten etsimistä. Viestiminen on niin helppoa, että väkisin määrä on korvannut laadun.

 Wiion opeilla se tarkoittaa viestinnän surkeaa epäonnistumista. Mitä sellainen voi tarkoittaa kokonaiselle kansakunnalle hetkellä, jolloin se on historiansa syvimmissä vaikeuksissa ja niistä selvitäkseen se tarvitsisi suurta yksituumaisuutta.

Näin heikkojen jäiden aikana meillä on paljon niitä, jotka tietävät milloin ja missä jäätä kantavat jo. Siitä tiedosta ei ole suurta apua silloin kun jää  petää  omien jalkojen alta.
Itse sitä on valintansa tehtävä ja vastuunsa kannettava - faktojen pohjalta.






maanantai 21. joulukuuta 2015

Eka luokan postia ja muutoksen vastustajia


Sininen vai keltainen laatikko?  Noiden värillisten postilaatikoiden edessä viimeinen nippu joulukortteja kädessä hymyilyttää. Nyt siis lähtevät eka luokan kortit.  Toivottavasti aikaisemmin kortin saaneet ystävät eivät pahastu.

Värilliset postilaatikot otettiin käyttöön silloin, kun laskujen, kirjeiden ja korttien määrä oli vielä suuri. Posti oli hukkumaisillaan.  Maksamalla enemmän sait kirjeesi varmasti ja muuta nopeammin perille.
Entä nyt kun jaettavan määrä on romahtanut?  Onko vaara, että kakkosposti kulkeekin yhtä nopeasti kuin ykkönen tai ykkönen on yhtä hidas kuin kakkonen. No, joka tapauksessa joulun aika tuo vielä hyvät ajat mieleen jakelukeskuksissakin. Ne ajat eivät kuitenkaan enää koskaan palaa.

Posti on vain ajankohtainen esimerkki. Sinisiä ja keltaisia laatikoita on muuallakin kuin Postin järjestelmässä. Media, pankki ja kivijalkakaupat ovat samassa kurimuksessa. Paljon yhä yritetään samalla tavalla kuten ennenkin, vaikka kilpailijat ovat jo markkinoilla vahvassa nousukiidossa aivan toisenlaisilla toimintatavoilla.

Toki todellista sopeutumistakin on. Esimerkiksi Taksiliitto ajaa markkinoille uutta kännykkäpalvelua Valopilkkua. Tosi hyvä ja näppärä ohjelma. Suosittelen. Paitsi, että sillä on taksin tilaaminen helppoa, saat varmasti aina laillisen taksin.

Mutta jotta tietäisit, millaisen haasteen edessä meidän taksilupajärjestelmämme on, voit vilkaista sivustoa nimeltä Uber. Sieltä voit tilata taksin samalla tavalla (lähinnä vain Helsingissä).  Myös taksiyrittäjäksi voi ryhtyä lähes kuka tahansa. Täysin avoin ja julkinen ohjelma, mutta järjestelmä on pimeitä takseja varten.
Pimeää taksiliikennettä ajava voi toki olla laillisesti yrittäjä, joka maksaa veroa tuloistaan, mutta hän syyllistyy laittomaan liiketoimintaan, kun hänellä ei ole lupaa harjoittaa taksiliikennettä.
Rahapeleissä on sama tilanne. Suomessa Veikkauksella on yksinoikeus rahapelien järjestämiseen. Suomalainen ei saisi pelata muiden rahapelejä verkossa, vaikka muualla rahapelit olisivat laillisia. Kansainvälisissä verkkopelipöydissa on runsaasti suomalaisia.

Eduskunnassa yksi harmaaseen talouteen liitetty laki oli arvopapereiden hallintarekisterilaki, jonka hallitus joutui vetämään osittain pois. Laki oli edellisen valtiovarainministeri Antti Rinteen valmistelema. Lain suurin vastustaja oli Antti  itse ja hänen puolueensa.

Kysymys oli siis siitä, säilytetäänkö Suomessa yhdellä yhtiöllä monopoli ylläpitää arvopaperirekisteriä.  Uusi laki olisi sallinut arvopapereiden omistajien säilyttää osakkeensa siinä rekisterissä, millä on parhaat palvelut ja edullisimmat hinnat.
 Suurella osalla suomalaisia on osakkeita nykyisessä hallintarekisterissä. Mikään ei kuitenkaan estä suomalaisia säilyttämästä osakkeitaan jo nyt ulkomaalaisissa järjestelmissä. Kohta asuntoyhtiöidenkin osakkeet siirtyvät sähköiseen järjestelmään, mikä vähentää kauppaan liittyvää byrokratiaa merkittävästi. Mitä siis oikein vastustettiin ja mitä kannatettiin?

Sote-uudistus onneksi saatiin päätökseen ja sen täytäntöönpano etenee. On hyvä, että edes jotain yritetään muuttaa. Virheitäkin varmasti matkan varrella tehdään, mutta suurin virhe olisi olla tekemättä mitään. Muutoksen vastustajia kuitenkin riittää.

Nokian kulta-aikana suomalaiset olivat maailman ennakkoluulottominta kansaa ja edustivat tekniikan huippua. Ja kuten nähtiin, vain muutoksen kärjessä voi tulla menestystä.
Nyt olemme pudonneet kyydistä. Jäljet pelottavat.

Kaikesta huolimatta Hyvää Joulua ja Ennakkoluulotonta Uutta Vuotta 2016!