Yritystukiin käytetään Suomessa suuria summia. Yhteistä niiden jakamaisessa tuntuu olevan se, että summia jaetaan sinne tänne ja sitten toivotaan parasta. Jokainen yritys, joka on päässyt tuesta osalliseksi, on päässyt osalliseksi myös sitä seuraavasta valvonnasta, tarkastuksista, raporteista ja selvityspyynnöistä. Maataloustukien hakurumba ja selvitys- ja valvontajärjestelmä on surullinen esimerkki.
Tukipolitiikkaa vaatii suurta remonttia niin pienten kuin suurien summien jakamisessa. Tukimuodoista takaukset ja vakuudelliset lainat ovat hyvää politiikkaa, sillä ne eivät vääristä kilpailua.
Suoran tuen jakaminen pitäisi sitoa omistukseen. Niin bisnesenkelitkin tekevät. Ne tulevat yritykseen mukaan jakamaan yrityksen riskiä. Ne tavoittelevat kuitenkin sijoituksilleen tuottoa. Valtion tehtävä olisi tavoitella vain omistusten vaihdosta, markkinaehtoisen pääoman sijoittumista Suomeen ja olemassa olevien työpaikkojen turvaaminen sillä, että yritykselle saadaan uusi omistaja tai uuden hankkeen toteutuminen on mahdollista.
Valtion tuki ei olisi rahan jakamista vaan vastikkeellista omistusta. Valtio olisi aina vähemmistöomistaja. Omistuksen tarkoitus ei olisi tulla jakamaan yrityksen tuottoja eikä ottaa pysyvää riskiä liiketoiminnasta, vaan vain turvata omistajvaihdos ja yrityksen työpaikat sillä, että uusi omistaja löytyy. Markkinaehtoinen, vähintään 60 prosentin omistus varmistaa sen, että yrityksen menestymisen edellytykset ovat todella olemassa.
Valtion "tuen" irrottamisesta tehtäisiin aina sopimus. Tuki olisi määräaikainen ja luopumisen ehdot olisi kirjattu jo tukea annettaessa. Valtio ei saisi lopumisen yhteydessä vain summan, mitä on sijoittanut. Näin vastikkeetta heittämisen tuen sijasta pääoma palaa takaisin uudelleen sijoitettavaksi. Valtion bonus sijoituksesta olisi säilyneet työpaikat, niistä kertyvät verotulot ja yksi toimiva yritys enemmän.
Lisäbonusta olisi se, että nykyiset tuhannet tukea jakavat kankeat ja byrokraattiset tukikeskukset voitaisiin organisoida uudelleen.
Näin valtion budjetissa näkyvät miljardiluokan menot olisivatkin saatavia. Näin tehdään jo monissa maissa kun riskit sijoittamiseen ja yrittämiseen ovat nousseet liian suuriksi.
Tukipolitiikkaa vaatii suurta remonttia niin pienten kuin suurien summien jakamisessa. Tukimuodoista takaukset ja vakuudelliset lainat ovat hyvää politiikkaa, sillä ne eivät vääristä kilpailua.
Suoran tuen jakaminen pitäisi sitoa omistukseen. Niin bisnesenkelitkin tekevät. Ne tulevat yritykseen mukaan jakamaan yrityksen riskiä. Ne tavoittelevat kuitenkin sijoituksilleen tuottoa. Valtion tehtävä olisi tavoitella vain omistusten vaihdosta, markkinaehtoisen pääoman sijoittumista Suomeen ja olemassa olevien työpaikkojen turvaaminen sillä, että yritykselle saadaan uusi omistaja tai uuden hankkeen toteutuminen on mahdollista.
Valtion tuki ei olisi rahan jakamista vaan vastikkeellista omistusta. Valtio olisi aina vähemmistöomistaja. Omistuksen tarkoitus ei olisi tulla jakamaan yrityksen tuottoja eikä ottaa pysyvää riskiä liiketoiminnasta, vaan vain turvata omistajvaihdos ja yrityksen työpaikat sillä, että uusi omistaja löytyy. Markkinaehtoinen, vähintään 60 prosentin omistus varmistaa sen, että yrityksen menestymisen edellytykset ovat todella olemassa.
Valtion "tuen" irrottamisesta tehtäisiin aina sopimus. Tuki olisi määräaikainen ja luopumisen ehdot olisi kirjattu jo tukea annettaessa. Valtio ei saisi lopumisen yhteydessä vain summan, mitä on sijoittanut. Näin vastikkeetta heittämisen tuen sijasta pääoma palaa takaisin uudelleen sijoitettavaksi. Valtion bonus sijoituksesta olisi säilyneet työpaikat, niistä kertyvät verotulot ja yksi toimiva yritys enemmän.
Lisäbonusta olisi se, että nykyiset tuhannet tukea jakavat kankeat ja byrokraattiset tukikeskukset voitaisiin organisoida uudelleen.
Näin valtion budjetissa näkyvät miljardiluokan menot olisivatkin saatavia. Näin tehdään jo monissa maissa kun riskit sijoittamiseen ja yrittämiseen ovat nousseet liian suuriksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti