Kun katsoo julkisen talouden tilaa, on surukseen havaittava, ettei veronmaksajalla ole ollut eikä ole ystävää.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on toki maineensa veroinen, mutta se on rakennettu paksun velkapatjan päälle. Pelkkä velkakierteen katkaisu on jo johtanut nipistyksiin lapsilisistä, subjektiivisen päivähoidon rajoituksiin, työttömyysturvan heikennyksiin ja myös veronkiristyksiin. Itse velkakin on joskus maksettava.
Hyvinvointipalvelut on Suomessa pyhä sana, josta on vaikea edes keskustella. Olemme ylpeitä saavutetusta palvelutasosta. Asiakkaat ovat varsin tyytyväisiä. Mutta kauanko rahat riittävät?
Jotta asiat voisivat asettua oikeille kohdilleen, on erotettava keskustelu palvelun laadusta ja palvelun kustannuksista. Kun joku sanoo, että kustannuksia pitää pienentää, ymmärretään heti, että kysymys palvelun laadun heikentämisestä.
Niin se ei oikeasti ole.
Kilpailuyhteikunnassa on pystyttävä sekä parantamaan palvelun/tuotteen laatua että tuottamaan se pienemmillä kustannuksilla. Olisi hyvä, jos kunnissakin alettaisiin siitä kilpailla.
Julkisen talouden tuskassa tämä on lähes kokonaan oivaltamatta. Pelko, epävarmuus ja ahdistus estävät näkemästä ongelmien yli. On turvallisempaa toimia niin, kuin ennen kuin lähteä kohti uutta ja tuntematonta. Veronmaksajat kuitenkin toivovat, että tulisi jo kohta jotain muutakin, kuin veron ja taksojen korotuksia.
Itse olen päätoimittajana seurannut ja kommentoinut kuntien päätöksiä, tuloslaskelmia ja taseita kohta 30 vuotta. Sinä aikana on ollut monenlaisia rahoitus- ja tukijärjestelmiä, joilla kuntiin on tullut kouluja, virastotaloja, kirjastoja ja liikuntahalleja. Tarjousmenettelyt ja kilpailutukset ovat julkisessa taloudessa oma lukunsa. Toisinaan ostetaan sutta halvalla ja joskus maksetaan sikahintaa keskivertotuotteesta. Toki paljon onnistumisiakin on joukossa. Tarinoita on kuitenkin yhtä paljon kuin on kuntiakin. Uskallan kuitenkin väittää, ettei kuntia johdeta kovin kustannustietoisesti, ei ainakaan kustannuslähtöisesti. Minulle se tarkoittaa samaa kuin ei johdeta laisinkaan. Se on kuin ajaisi autolla, jonka ohjauksessa on paljon klappia. On kova työ pyörittää rattia, jotta auto kulkisi suoraan. Niin se kulkeekin, mutta ei toivottuun suuntaan.
Julkiseen talouteen ei haluta tuoda tulosvastuuta mistään hinnasta. Se on jotain kamalaa yritysmaailmasta. Se on ahnetta rahankeruuta. Ei se kuntiin kuulu.
Tulosvastuussa ei ole kuitenkaan ole kysymys rahasta, vaan vastuusta siitä, että päästään sovittuun lopputulokseen. Olennainen osa ajattelua on myös se, ettei tavoitteseen pääsemiseksi tuhlata varoja enempää kuin on välttämätöntä. Tavoitteena on nykyistä parempi tuote/palvelu pienemmillä kustannuksilla. Aivan keskeinen asemassa on yksikkönsä johtaja. Hän on ammattijohtaja, joka hallitsee paitsi alansa myös paikalliset olosuhteet ja tietää käytettävissä olevat resurssit.
Kuntaa johtaa kunnanjohtaja, jolla on apunaan nippu muita johtajia. Kunnanjohtajalla on apunaan kamreeri ja muilla johtajilla omat talouspäällikkönsä. Kukin hallinto esittää talousarviossa omat resurssitoiveensa, jotka tulevat vaktuisten viranhaltijoiden palkkakustannuksista, kiinteistöjen hoitokustannuksista ja tarvikemäärärahoista. Kamreerin tehtävä on lähinnä ilmoittaa paljonko pitää veroprosenttia nostaa ja taksoja korottaa, jotta tavoitteeseen päästään. Niin, ja onhan meillä nämä korkomentot ja lainakustannuksetkin. Niissä laskelmissa ei paljon veronmaksajaa ajatella.
Kun taksat on sovittu ja talousarvion kannet lyöty kiinni, alkaa käytännön toteutus. Joka kuukausi valtuustossa on joku esitys, joka tarkoittaa poikkeamista talousarviosta. Lisämäärärahaesityksiä tuodaan ja pitääkin tuoda. Se tarkoittaa myös sitä, että talousarvio ei olekaan sitova asiakirja. Tavoitteet ovat jotain suurempaa ja jalompaa. Talousarvion kuuluu elää muutosten mukana vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin.
Valtuuston antamat määräykset määrärahojen sitovuudesta ovat usein vailla käytännön merkitystä. Lisämäärärahasta huolimatta talousarviosta voidaan jäädä jälkeen paljonkin. Ylitykset ovat myös yleisiä eikä niille ole haettu lupaa valtuustolta ennen tilikauden päätöstä kuten ohjeet edellyttävät. Se paljonko vuoden talousarvio poikkeaa tilinpäätöksestä on yksi seurannan arvoinen asia. Eroa voidaan pitää arviointi tai laskuvirheenä. Yleensä se on useita prosentteja kunnan menoista.
Ja mikä on seuraus poikkeamisista ja ohjeitten vastaisesta toiminnasta. Ei mitään. Kaikissa kunnissa ei ole työsopimuslain tarkoittamat ohjaavat toimet edes käytössä. Huomautuksia, varoituksia saati irtisanomisia tehtävien toistuvien laiminlytöntien vuoksi ei tunneta. Vuosia on kuitenkin voitu sietää jonkun sopimatonta käytöstä.
Kaikella edellä kuvatulla halusin vain todistaa, ettei julkisen talouden säästötoimet eivät todella tarkoita ensimmäisenä palvelujen heikentämistä. Jokainen voi kuvitella, mitä se tarkoittaa kansantaloudelle, jos meillä joka kunnassa ajetaan autolla, jonka ohjaus ei ole kunnossa. Kuulostaako tutulta. Ollaan vääntävinään ja kääntävinään voimalla kunnan kehityksen suuntaa, mutta mitään ei tapahdu. Olisiko aika vaihtaa tai paineistaa hieman johtajia ja pistää suu säkkiä myöten. Ainakin tavoitteet on syytä tehdä sitoviksi ja selkeiksi.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on toki maineensa veroinen, mutta se on rakennettu paksun velkapatjan päälle. Pelkkä velkakierteen katkaisu on jo johtanut nipistyksiin lapsilisistä, subjektiivisen päivähoidon rajoituksiin, työttömyysturvan heikennyksiin ja myös veronkiristyksiin. Itse velkakin on joskus maksettava.
Hyvinvointipalvelut on Suomessa pyhä sana, josta on vaikea edes keskustella. Olemme ylpeitä saavutetusta palvelutasosta. Asiakkaat ovat varsin tyytyväisiä. Mutta kauanko rahat riittävät?
Jotta asiat voisivat asettua oikeille kohdilleen, on erotettava keskustelu palvelun laadusta ja palvelun kustannuksista. Kun joku sanoo, että kustannuksia pitää pienentää, ymmärretään heti, että kysymys palvelun laadun heikentämisestä.
Niin se ei oikeasti ole.
Kilpailuyhteikunnassa on pystyttävä sekä parantamaan palvelun/tuotteen laatua että tuottamaan se pienemmillä kustannuksilla. Olisi hyvä, jos kunnissakin alettaisiin siitä kilpailla.
Julkisen talouden tuskassa tämä on lähes kokonaan oivaltamatta. Pelko, epävarmuus ja ahdistus estävät näkemästä ongelmien yli. On turvallisempaa toimia niin, kuin ennen kuin lähteä kohti uutta ja tuntematonta. Veronmaksajat kuitenkin toivovat, että tulisi jo kohta jotain muutakin, kuin veron ja taksojen korotuksia.
Itse olen päätoimittajana seurannut ja kommentoinut kuntien päätöksiä, tuloslaskelmia ja taseita kohta 30 vuotta. Sinä aikana on ollut monenlaisia rahoitus- ja tukijärjestelmiä, joilla kuntiin on tullut kouluja, virastotaloja, kirjastoja ja liikuntahalleja. Tarjousmenettelyt ja kilpailutukset ovat julkisessa taloudessa oma lukunsa. Toisinaan ostetaan sutta halvalla ja joskus maksetaan sikahintaa keskivertotuotteesta. Toki paljon onnistumisiakin on joukossa. Tarinoita on kuitenkin yhtä paljon kuin on kuntiakin. Uskallan kuitenkin väittää, ettei kuntia johdeta kovin kustannustietoisesti, ei ainakaan kustannuslähtöisesti. Minulle se tarkoittaa samaa kuin ei johdeta laisinkaan. Se on kuin ajaisi autolla, jonka ohjauksessa on paljon klappia. On kova työ pyörittää rattia, jotta auto kulkisi suoraan. Niin se kulkeekin, mutta ei toivottuun suuntaan.
Julkiseen talouteen ei haluta tuoda tulosvastuuta mistään hinnasta. Se on jotain kamalaa yritysmaailmasta. Se on ahnetta rahankeruuta. Ei se kuntiin kuulu.
Tulosvastuussa ei ole kuitenkaan ole kysymys rahasta, vaan vastuusta siitä, että päästään sovittuun lopputulokseen. Olennainen osa ajattelua on myös se, ettei tavoitteseen pääsemiseksi tuhlata varoja enempää kuin on välttämätöntä. Tavoitteena on nykyistä parempi tuote/palvelu pienemmillä kustannuksilla. Aivan keskeinen asemassa on yksikkönsä johtaja. Hän on ammattijohtaja, joka hallitsee paitsi alansa myös paikalliset olosuhteet ja tietää käytettävissä olevat resurssit.
Kuntaa johtaa kunnanjohtaja, jolla on apunaan nippu muita johtajia. Kunnanjohtajalla on apunaan kamreeri ja muilla johtajilla omat talouspäällikkönsä. Kukin hallinto esittää talousarviossa omat resurssitoiveensa, jotka tulevat vaktuisten viranhaltijoiden palkkakustannuksista, kiinteistöjen hoitokustannuksista ja tarvikemäärärahoista. Kamreerin tehtävä on lähinnä ilmoittaa paljonko pitää veroprosenttia nostaa ja taksoja korottaa, jotta tavoitteeseen päästään. Niin, ja onhan meillä nämä korkomentot ja lainakustannuksetkin. Niissä laskelmissa ei paljon veronmaksajaa ajatella.
Kun taksat on sovittu ja talousarvion kannet lyöty kiinni, alkaa käytännön toteutus. Joka kuukausi valtuustossa on joku esitys, joka tarkoittaa poikkeamista talousarviosta. Lisämäärärahaesityksiä tuodaan ja pitääkin tuoda. Se tarkoittaa myös sitä, että talousarvio ei olekaan sitova asiakirja. Tavoitteet ovat jotain suurempaa ja jalompaa. Talousarvion kuuluu elää muutosten mukana vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin.
Valtuuston antamat määräykset määrärahojen sitovuudesta ovat usein vailla käytännön merkitystä. Lisämäärärahasta huolimatta talousarviosta voidaan jäädä jälkeen paljonkin. Ylitykset ovat myös yleisiä eikä niille ole haettu lupaa valtuustolta ennen tilikauden päätöstä kuten ohjeet edellyttävät. Se paljonko vuoden talousarvio poikkeaa tilinpäätöksestä on yksi seurannan arvoinen asia. Eroa voidaan pitää arviointi tai laskuvirheenä. Yleensä se on useita prosentteja kunnan menoista.
Ja mikä on seuraus poikkeamisista ja ohjeitten vastaisesta toiminnasta. Ei mitään. Kaikissa kunnissa ei ole työsopimuslain tarkoittamat ohjaavat toimet edes käytössä. Huomautuksia, varoituksia saati irtisanomisia tehtävien toistuvien laiminlytöntien vuoksi ei tunneta. Vuosia on kuitenkin voitu sietää jonkun sopimatonta käytöstä.
Kaikella edellä kuvatulla halusin vain todistaa, ettei julkisen talouden säästötoimet eivät todella tarkoita ensimmäisenä palvelujen heikentämistä. Jokainen voi kuvitella, mitä se tarkoittaa kansantaloudelle, jos meillä joka kunnassa ajetaan autolla, jonka ohjaus ei ole kunnossa. Kuulostaako tutulta. Ollaan vääntävinään ja kääntävinään voimalla kunnan kehityksen suuntaa, mutta mitään ei tapahdu. Olisiko aika vaihtaa tai paineistaa hieman johtajia ja pistää suu säkkiä myöten. Ainakin tavoitteet on syytä tehdä sitoviksi ja selkeiksi.
