Verottajan alamainen

On mielenkiintoista pohtia, miten eri lait muuttavat yhteiskunnan eri toimijoiden valtasuhteita. Kun demokratiassa valta on kansalla, yritysmaailmassa valta on markkinoilla ja viranomaisilla. Koska yleisesti on tunnustettu, miten tärkeää yritystoiminta on suomalaiselle yhteiskunnalle, tarkastelen seuraavassa yleisellä tasolla yrityksen ja yrittäjän asemaa suhteessa palkansaajaan, verottajaan tai muihin viranomasiin.

Kun yksityinen henkilö päättää ryhtyä yrittäjäksi, työllistää hän alkajaisiksi itsensä, verottajan ja muutaman rekisteriviranomaisen. Samasta hetkestä lähtien hän on ottanut taakakseen raportoida, pitää kirjaa ja tilittää tuloja valtiolle ja eläkevakuutusyhtiölle niiden määräämässä tahdissa.
Yrittäjä tarvitsee ainakin kirjanpitäjän ellei itse ole siihen ammattilainen.

Yleensä hän ei kuitenkaan ole. Hän ei ole lakiasiantuntija eikä veroasiantuntija, joten hän tarvitsee tulkkeja tulkitsemaan toimintansa laillisuutta. Yrittäjä onkin  hyvä työllistäjä, vaikka tekijät eivät ole hänen palveluksessaan.

Kuntaa hän tarvitsee saadakseen luvan harjoittaa liiketoimintaa tietyssä paikassa. Liiketila, tontti tai rakennus pitää olla viranomaisen hyväksymä, jotta toiminta on kaavan ja kaavan sisältämien ohjeiden ja määräysten mukaista.

Yleensä yrittäjä tarvitsee myös rahoitusta ellei oma kukkaro ole niin pullea, että yksin sen turvin voi polkaista toiminnan liikkeelle. Yrittäjän palkka eroaa työntekijän palkasta siinä, että yrityksen on ensin saatava tilaus, valmistaa ja toimittaa tuote tai tavara ja  vasta sitten laskuttaa sovittu hinta sovituilla maksuehdoilla asiakkaalta.  Työn ja aineiden kustannukset yrittäjän pitää siis rahoittaa itse ennen kuin kassavirta kääntyy sisäänpäin.

Yritys on alkutöikseen joutunut antamaan verottajalle arvion vuoden tuloista ja tuloksesta, josta hän maksaa veroennakoita riippumatta kassavirrasta. Samoin arvonlisäveron maksuvelvollisuus alkaa siitä, kun hän on lähettänyt laskun asiakkaalle riippumatta siitä, milloin asiakas laskun maksaa. Yrittäjä siis rahoittaa yhteiskuntaa ennen kuin hänelle kertyy tuloa yritystoiminnasta. Ero on suuri kun ajattelee, miten kuntien ja valtion palveluksessa työntekijälle palkka voi juosta etukäteen.

Rahoitus onkin pieni pulma, sillä yrittäjällä pitää olla kättä pidempää vakuutta pankki yritystoimintansa kannattavuudesta. Pankit tietävät, ettei riskittömiä yrityksiä olekaan. Uusien pankin vakavaraisuusvaatimusten seurauksena pankit eivät saa lukea yrityksen antamia hyviäkään vakuuksia kuin osittain myönnetyn lainan turvaksi. Pankin onkin hankittava muuta omaisuutta ja varallisuutta kattaakseen yrityksen pankille tuottaman vakuusvajeen. Tästä seuraa, etteivät yritykset ole toivottuja asiakkaita. Jopa yrittäjän puoliso ja perheen jäsenet sisältävät asiakkaina pankille riskin. Uudet asiakasanalyysit on otettu pankeissa käyttöön vasta äskettäin.

Tätä taustaa vasten yritys siis joutuu nostamaan  kaiken omaisuutensa pantiksi antaneena kallista lainaa pankista suoriutuakseen velvoitteistaan yhteiskunnalle ennen kuin asiakas on maksanut ensimmäistäkään laskua. Toki yrityksellä voi olla mahdollisuus saada kauppasumma myös luovutushetkellä ja ennakkomaksua tuotteesta, mutta yleisesti asiat kulkevat kuvaamallani tavalla.

Mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on sitten sellaista, joka kannustaa ryhtymään yrittäjäksi? Toki itse vapaus tehdä juuri sellaista työtä ja liiketoimintaa, jonka yrittäjä parhaiten osaa, on suurin kannuste. Mutta mikä lainsäädännössä, verokannustimissa tai muussa viranomaistyössä on sellaista, joka palkitsee yrittäjää riskinotosta ja vastuunotosta kaikissa käänteissä niin myötä kuin vastamäessä?
Uskoakseni sitä pitää miettiä aika pitkään, koska kannustimia ei ole, korkeintaan lannistimia. Ei uskoisi, että yrittäjyys on niin tärkeää kuin sen puheissa sanotaan olevan.

Itse 30 vuotta yrityksiä johtaneena ja journalistina yhteiskunnan kehitystä seuranneena voin sanoa, että yhteiskunnan tarjoamat tunnustukset ja ilon hetket ovat harvinaisia. Onhan toki  yrittäjillä omat palkitsemistapansa, mutta julkiset tunnustuksetkin yrittäjän on anottava ja maksettava itse. Yrittäjä kuitenkin tietää olevansa oman onnensa seppä. Ei hän mitään yhteiskunnan tunnustusta odotakaan.

Koska yritystoiminta sisältää niin paljon lakisääteisiä velvoitteita, on kysyttävä voitaisiinko niitä jotenkin purkaa? Yrittäjät ovat ajoittain ehdottaneet, että voisiko valtio maksaa yritykselle jonkinlaista veronkantopalkkiota. Arvonlisäverohan on "asiakkaan maksamaa" veroa, mutta yrityksen vastuulla on sen tilittäminen valtiolle. Työntekijän palkan sivukulut ovat työntekijän veroja ja eläkemaksuja, mutta niiden tilittämisestä vastuu on yrityksellä. Paljon puhuttu ay-liikkeen jäsenmaksu  on työntekijälle kuuluva maksu, mutta siitä pitää kirjaa ja tilittää liitolle työnantaja.

Ajatus, että joku taho tekee ja kantaa vastuuta toisille kuuluvista varoista ilman korvausta, tuntuu nykyaikana varsin vieraalta.

Työntekijä kyllä ymmärtää, mikä lisätyö, huoli ja vastuu siitä seuraisi, jos hän saisikin palkan tilillensä kaikkine sivukuluineen ja itse maksaisi veron, vakuutusmaksut ja ay-jäsenmaksut eri tahojen antamina eri määräpäivinä. Työnantajalla ei olisi mitään uudistusta vastaan.

Tai mitä, jos yritys maksaisikin valtiolle koko palkkasumman kaikkine sivukuluineen ja valtio tilittäisi loput palkasta työntekijän tilille. Ei olisi harmaata taloutta eikä viivästyneistä suorituksia. Osaako kukaan arvioida, millaisen määrän työntekijöitä valtiolla siihen tarvittaisiin kustannuksista puhumattakaan.

Edellä kuvatun perusteella kysyn, olisiko kohtuullista, että yrityksille korvattaisiin edes osittain se työ, mitä muiden kuin sen omien velvoitteiden hoitamisesta koituu?

Yksi pieni asia minua on aina kummastuttanut. Miksi verottajalla on oikeus periä suurempia viivästysmaksuja saatavistaan, mitä muut velkojat. Näinä vaikeina aikoinahan se tarkoittaa, että pienissä maksuvaikeuksissa olevat yritykset maksavat aina ensin veronsa ja vasta sitten muut maksut. Siitä seuraa, että muiden yritysten saatavat viivästyvät ja syntyy uusia maksuvaikeuksissa olevia yrityksiä.
Uskoisi, että valtion olisi helpompi huolehtia muulla tavoin maksuvalmiudestaan kuin pakottamalla yrityksiä pitämään kaikessa ensiksi yhteiskunnan puolta.

Myös verottajan harkintavalta ja oikeus määrätä verorangaistuksia (korotuksia) ilman oikeudenkäyntejä on vastoin yleistä oikeustajua. Tuomioita yleensä annetaan vain tuomioistuimissa.

Jotta asiani tarkoitusperät kävisivät selville, totean vielä, että edellä kuvatusta huolimatta yrittäjän ja verottajan yhteistoiminta sujuu yleensä varsin  hyvin. Yrityksen mahdollisuudet sopia ennakoiden suuruudesta ovat parantuneet ja poikkeustilanteissakin löytyy järjestelyvaraa verottajalta joustonvaraa kiitettävästi.

Nekään eivät kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että yrittäjän yhteiskunnalliset velvoitteet tulevat etupainotteisesti ja vastuu ja työn määrä on suuri. Myös verottajan pyytämät lisäselvitykset ja tulkinnat aiheuttavat aina merkittävää ylimääräistä työtä. Kukaan ei kuitenkaan arvioi oliko selvitykset hyödyllisiä niiden aiheuttamiin kustannuksiin nähden. Kustannuksiahan syntyy vain selvityksen antajalle, ei pyytäjälle.

Heinäkuun alussa tullut uusi ilmoitusvelvollisuus rakennustyömailla työskentelevistä työntekijöistä ja yrityksille maksetuista korvauksista on aivan käsittämätön uudistus. Se  kuvaa vain sitä, kuinka vähän lainlaatijoilla on käsitystä yritystoiminnasta. Yrityksille se tuo kustannuksia, jotka asiakkaat maksavat. Valtiolle se tuo niin valtaisan tietomäärän, ettei sitä voida mitenkään hyödyntää. Harmaan talouden torjunnan kannalta en usko uudistuksella olevan mitään merkitystä.

Byrokratialle on niin tavanomaista, että se tuottaa määräyksiä ja sääntöjä, jotka teettävät ylimääräistä työtä kaikilla. Suomen kilpailukyvyn kannalta pitäisi pyrkiä juuri päinvastaiseen suuntaa. Turha työ, turhat virat ja virastot pitää poistaa, jotta taloudelliset ja henkiset voimavarat ohjautuvat tuottavaan työhön. Työhön, joka ei jarruta vaan nopeuttaa pyörien pyörimistä.