Mitä Ukrainan jälkeen?

Olen parina iltana peräjälkeen kuunnellut Etyj:n presidentti Ilkka Kanervan kuvausta Ukrainan kriisistä ja sen taustoista. I Kanervan pitkä ura sekä kotimaan että kansainvälisessä politiikassa näkyy hänen esiintymisessään. Puolen tunnin esitys piirtää selkeän ja peittelemättömän kuvan paitsi kriisistä, myös siihen johtaneista syistä, suurvaltojen muuttuneista tavoitteista ja asenteista ja Suomen ja Europan asemasta siinä välissä. Kuulijat ovat esityksen ajan hiiren hiljaa ja kysymyksiä on sen jälkeen enemmän kuin niihin ehditään vastaamaan.
Miten Ukrainan kriisi sitten ratkaistaan?  Sen saavat tulevat historiankirjoittajat selvittää.

Keskustelu Suomen asemasta nyt ja tulevaisuudessa on vasta käynnistymässä. Kansainvälisessä selkkauksessa kukin pyrkii pitämään kielen keskellä suuta, jotta ylilyönneiltä ja vääriltä tulkinnoilta vältyttäisiin. Kanervan kuvaus Suomen ulkopolitiikasta toisen maailmansodan jälkeen kertoo määrätietoisesta ja järkevästä siirtymisestä entisen Neuvostoliiton vaikutus- ja valtapiiristä Eurooppalaiseksi valtioksi. Etyjin huippukokous Helsingissä paitsi päätti kylmän sodan kauden, myös vahvisti Suomen itsenäistä asemaa valtioiden joukossa.
Nekin, joiden mielestä Suomen ei olisi koskaan pitänyt liityä Euroopan unioniin, joutuvat tarkistamaan kantaansa, sillä miltä Suomen asema tänään näyttäisikään, jos olisimme  yksin oman markkamme kanssa Eu:n ulkopuolella Venäjän naapurissa. Se, jos mikä näyttäisi maailmalla Suomen omalta tahdolta valita mieluimmin Venäjän vaikutuspiiri ja sen edut, kuin kuulua osaksi Eurooppaa. Silloin jopa Baltian maat näyttäsivät olevan Nato-ratkaisuineen kaukana Suomen edellä.

Paasikiven-Kekkosen linja ja sen jälkeen tehdyt taloudelliset ja poliittiset  ratkaisut näyttävät siis historiankin valossa määrätietoisilta askelilta kohti sitä henkistä ja taloudellista yhteistöä, joka on kaikista lähimpänä suomalaisten arvomaailmaa eli läntistä Eurooppaa.
Meillä suomalaisilla on kuitenkin ollut halua uskoa naapurimaamme Venäjän hyvään tahtoon ja sen demokraattiseen kehitykseen. Onhan Venäjä ollut ja on yhä yksi tärkeimmistä kauppakumppaneistamme.

Hyvään liiketapaan kuuluu tunnistaa vastapuolen vahvuudet ja heikkoudet. Siihen kuulu myös olla kertomatta kaikkea sitä ääneen, mitä ajattelee. Se ei ole Suomettumista vaan viisautta.

Ukrainan ja Suomen historiat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, eikä Ukrainan tapahtumia pidä kytkeä Suomeen muuten, kuin mitä talouspakotteista on maallemme jo seurannut. Suomen yllä ei ole sotilaallista uhkaa eikä sellaista ole näköpiirissäkään. Maamme ei kuitenkaan ole sivussa kansainvälisestä ilmapiirin muutoksesta tai sen poliittisesta kehityksestä.
Venäjä ei ole Ukrainassa vain maassa harjoitetun sisäpolitiikan takia, vaan kysymys on Venäjän määrätietoisesta menetetyn suurvaltamaineensa palautuksesta. Toki  pelkkän ajatuksen Venäjän tärkeimmän sotilastukikohdan joutumisesta Krimillä Natomaan sisälle, täytyi olla yksi liekin sytyttänyt elementti.
Venäjän tuoreen lain mukaan sillä on oikeus puolustaa venäläisten kansalaisten oikeuksia, olivatpa ne uhattuna missä maassa tahansa. Sitä se juuri on Ukrainassa nyt toteuttanut ja tavoitteensa saavuttanut.
Nato ei tule sijoittamaan Ukrainaan joukkojaan eikä Euroopalla ole haluja eikä mahdollisuuksiakaan rahoittaa maan taloutta niin paljon, kuin se vaatisi. Oligarkkien maassa apu helposti sujahtaisi väärään taskuun. Kysymys kuuluukin, mitä Ukrainan jälkeen?
Euroopan maat Suomi mukaan luettuna eivät tule koskaan hyväksymään Venäjän toimia Ukrainassa. Se on rikkonut ETYJ:n sopimusta ja polkee räikeästi kansainvälisiä oikeuksia toisen maan rajojen sisällä, itsenäisessä valtiossa.
Ukrainan tapahtumat ovat tuoreita. Krimin haltuun otto ja Itä-Ukrainan tapahtumat ovat vyöryneet eteemme lyhyessä ajassa. Suurvallan tavoitteet eivät kuitenkaan ole vuoden tai kuukauden asioita. Historia opettaa, miten jälkikäteen asia yhteydet tunnistetaan vuosien ja vuosikymmenten takaa. Emme siis voi kuin spekuloida, mitä tapahtuu Ukrainen kriisin jälkeen.
Talouspakotteilla tuskin kukaan uskoo päästävän takaisin lähtöruutuun. Ne ovat vain vakava poliittinen viesti siitä, miten tuomittavia teot ovat olleet. Suomen kannalta kahdenväliset kauppasuhteet ovat ongelma. Toisaalta olemme niistä kovasti riippuvaisia ja toisaalta juuri sitä Venäjä käyttää välineenä horjuttaa Euroopan maiden yhtenäisyyttä.
Putin pitää Obaman ulkopolitiikkaa onnettomana ja Euroopan Unionia hän ei suuresti arvosta. Niin ajatellen Venäjällä on vapaus toimia niin kuin tahtoo.
Mikä siten voisi kääntää Venäjän huomion pois suuruutensa ajoista. Olisiko se Isis, Ebola tai jokin muu luonnonkatastrofi?
Juuri mikään ei kuitenkaan ole enää niin kuin ennen.