Pakolainenko vain ongelma?

Suuren pakolaistulvan edessä siihen liittyviä ongelmia ei pidä vähätellä. Se on elämää, todellista  elämää. Se täyttyy inhimillisestä hädästä, pelosta, kivusta vaihtuen välillä uskoon ja toivoon paremmasta tulevasta. Yhtä lailla pakolaisia vastaanottavissa maissa elämän karu arki on todellista niin viranomaisten, vapaaehtoisesti työtä tekevien kuin tavallisen kadunkulkijan edessä aikaan ja paikkan katsomatta.
Itse olen miettynyt ongelman käsittelyä ja ratkaisua hieman eri näkökulmasta. Mietin mitä muuta meidän pitäisi tietää rekisteröitävistä ihmisistä kuin se, mistä he ovat lähtöisin tai miten he ovat maahan tulleet.
Jo tv-kuvien perusteella voi sanoa, että joka junaan riittää lähtijöitä ja osa jää vielä asemallekin kuten meistä suomalaisistakin tavataan sanoa. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tuossa joukossa on jo eri alojen ammattilaisia; lääkäreitä, hoitajia, insinöörejä, rakennusmiehiä, maanviljelijöitä,.. Osan taitoja voitaisiin käyttää jo turvapaikan selvittelyn yhteydessä, jos osattaisiin tai haluttaisiin.
Henkilöllisyystodistus on tärkeä asiakirja, mutta useimmalla sellaista ei ole. Silti hänen identiteettinsä pitäisi jollain tavalla todentaa. Identiteetti on kuitenkin enemmän kuin nimi ja sosiaaliturvatunnus.
Suomessa ei paljon arvosteta etenkään Syyriasta tai Irakista tulleiden koulutusta olisivatpa he millaisia tohtoreita tahansa. Jos pakolaisesta tulee pakosta Suomen asukas useaksi vuodeksi, tuntuu hassulta ajtukselta, että heidät suljettaisiin vastaanottokeskuksiin ja asuntoloihin vailla mahdollisuuksia käyttää oppimiaan taitoja Suomessa siksi, ettei heillä ole jonkun kirjoittamaa päästötodistusta oppilaitoksesta.
Eikö tärkeämpää olisi saada näyttöä heidän taidoistaan kuin opiskelustaan.
Maahanmuuttajat tarvitsevat oman nopeutetun kotouttamisohjelman, jossa selvitetään koulutustausta, työkokemus ja omat toiveet.
Heidän työtaidon ja kielitaidon taso tulee testata. Suomen kieli ja kulttuuri pitää opettaa ja sen jälkeen mitata siitä taidot. Kohtuullisen perusteeisella muttei vuosia kestävällä koulutuksella todennetaan heidän taidot ja siitä he saavat EU-hyväksymän sertifikaatin todistukseksi.
Sen jälkeen heidän kelpoisuudet asettua asumaan, saada työpaikka ja löytää elämänsä onni omilla taidoilla kasvaa huomattavasti.

Suomi, jollaista ei enää ole

Satuin vierailemaan Puolassa Raisio Yhtymän tehtailla 2000-luvun alussa. Uusi tehdas oli parhaassa vedossa. Tie oli auki niin Venjälle kuin Eurooppaan.
Tehtaan menestys perustui nuorten työntekijöiden sitoutuneisuuteen, tuoreeseen koulutukseen,  ammattitaitoon ja ahkeruuteen. Heihin, jotka olivat valmiita tekemään sen mitä työ vaati eikä sen, mitä työaikalaki edellytti. Heillä oli kellokortti ja 8 tunnin työpäivä, mutta heidän työhuoneessa saattoi silti palaa valo vielä ilta myöhään.
Warsovan toisella laidalla valtion rautateiden ja vanhojen tehtaiden työntekijät lakkoilivat lakkautusuhkien ja väen vähentämisten takia. Jokainen muutosehdotus loukkasi heidän perustuslaillisia oikeuksiaan. He olivat oikeassa, mutta heidän kuvittelemaansa Puolaa ei enää ollut olemassa.Nokian luomassa sumussa itsekin uskoin, että me suomalaiset olemme eri maata. Me olemme tietotekniikan edelläkävijöitä.  Digitalisaation murroksella valloitamme koko maailman. Ja p....t.

Pääministeri Sipilän työelämän uudistuspaperin vastustajat sanovat työnantajia edustavan EK:n saaneen kaiken sen, mitä se on halunnut.
Totta se on. Yhteiskuntasopimuksen sijasta syntynyt lista on joukko toimia, joilla työelämän rajoituksia ja kustannuksia pyritään alentamaan, jotta yritystoiminta ja etenkin vienti saataisiin kasvu-uralle. Se vain ei ollut EK:n eikä maan hallituksen vaan Suomen katastrofaalisen heikon tilan sanelema lista.

Vastoin opposition näkemystä, itse pidän hallituksen uudistuksia ongelmallisena juuri työnantajaliitoille. Hallituksen paperissa on aiemmin liittojen välillä sovitut ehdottomat minimit - samalla usein myös maksimiehdot asettu aikaisempaa alemmalle tasolle.
Liitoille on se on katkera pala. Hallitus tuli väkisin heidän tonille.
Nyt liittojenkin pitäisi rukata sopimukset yhteneväiseksi hallituksen tahdon kanssa. Se tarkoittaisi myös  sitä, että jokaisella työpaikalla hallituksen leikkaukset pitäisi toteuttaa kirjaimellisesti. Kuten uutisista näkyy sitä vastustavat työntekijät ja heidän liittonsa, mutta sellaista eivät halua läheskään kaikki työnantajat.
Yritykset eivät ole vastuussa liittojen välisten neuvottelujen onnistumisesta eivätkä ole poliittisen johdon ohjattavissa. Yrittäjät ovat vastuussa yksin oman yrityksensä menestyksestä. Kilpailukyky ei ole vain palkkatasoja ja ylityökorvauksia. Se on aivan jotain muuta.
 Varmasti kaikki ovat tyytyväisiä siitä, että vihdoin sopimuksiin ja kustannusten säätelyyn saatiin joustoa, mutta läheskään kaikki eivät ole valmiita panemaan niitä täytäntöön välittömästi.
Liittojen väliset sopimuksissa on usein unohdettu se, miten yritys saa alkunsa yhden miehen tai naisen ideasta, kasvaan yhden, kahden tai kolmen työntekijän yritykseksi pikku hiljaa. Alku vuodet ideointi ja toteutus vaatii luovuttaa ja sitkeyttä, jota ei millään ole sovitettavissa työaikarajoihin, ylityökorvauksiin, lomaltapaluurahoihin tai vuosilomaoikeuksiin. Vasta kun yritys on kasvanut kyllin suureksi ja tehokkaaksi se voi pikku hiljaa alkaa laittaa tekemisensä liittojen toivomiin raameihin.
Siihen saakka näitä yrityksiä eivät edusta työnantajaliitot vaan Suomen Yrittäjät, jota ei edelleenkään hyväksytä edes neuvottelupöytään työehtosopimuksia solmittaessa.
Miten viime viikolla julki tuotujen muutosten jälkeen pienet yritykset suhtautuvat liittoihin ja vanhaan sopimuskulttuuriin? Miten suhtautuvat näiden innovatiivisten kasvuyritysten työntekijät, jotka eivät tähänkään asti ole sitoutuneet liittojen välisiin vaan työpaikalla sovittuihin ehtoihin? Yhtyvätkö he solidaarisina mahdollisiin lakkoihin ja työnseisauksiin, vai ryhtyvät rikkuriksi tietoisina, ettei heidän lomaoikeuksiin, palkkaoihin tai sairauspoissaolokäytäntöihin olla puuttumassa?
Liittojen välisissä sopimuksissa on paljon hyvääkin. Kieltämättä ne ovat taanneet monille työpaikalle työrauhan kun kaikista yksityiskohdista ei tarvitse jatkuvasti hieroa uutta sopimusta. Mutta vaikka yrityksissa maksettaisiin samaa palkkaa kuin muissakin alan yrityksissä, yritykset eivät kuitenkaan ole samanlaisia eivätkä kehity samaa tahtia rinta rinnan muiden kanssa.  Työehtosopimukset voidaan osaltaan pitää myös kilpailua rajoittavana tekijänä ja siihen isot teollisuusyritykset alun perin ovat pyrkineetkin. Estämään keskinäistä palkkakilpailua kotimarkkinoilla.
Se taas on johtanut siihen, että se mikä on toiselle hyvä sopimus, on toiselle huono alan sisälläkin. Ja se usein on ollut huono sopimus pienelle ja hyvä suurelle yritykselle.
Elämme Suomessa paitsi matalasuhdanteessa myös kaikella tavalla eri rakenteiden murrosten aikaa. Nokia ja sen jälkeen syntyneet menestyjät eivät ole olleet yrityskauppojen ansiosta markkinoiden johtajaksi nousseet alat, vaan pienistä ideoista syntyneet innovatiiviset, tutkimusten, tuotekehittelyn  ennen muuta digitalisaation antaminen uusien mahdollisuuksien kautta. Harmi vain samat välineet ovat tekijöiden käsissä ympäri maapallon. Globaali haaste on valtava.
Jos nyt oikeasti haluttaisiin otaa vastuuta tulevaisuudesta, meillä pitäisi olla omat ehdot ja sopimukset näille pienille, tyhjästä ponnistaville yrityksille. Ja eri sopimukset vanhalle teollisuudelle, valtiolle ja kunnille ja niiden hallitsemille yhtiöille, joissa ei yritetäkään (anteeksi vain eräille poikkeuksille) kilpailla paikasta auringossa vaan pidetään itsekkäästi kiinni kerran viime vuosituhannella saavutetuista eduista.

Kaikki työnantajan asialla

Kun kokoomus ilmoitti olevansa työväenpuolue, siitä nousi vilkas keskustelu. Perinteiset työväen puolustajaksi itseään nimittäneet kokivat tulleensa loukatuksi. Se oli Sauli Niinistön nousun aikaa se.
Näissä vaaleissa kaikki puolueet ovat julistautuneet - tietoiseti tai huomaamattaan - työnantajapuolueeksi.
Kaikki haluavat tukea yrittäjyyttä ja madaltaa työllistämistä sekä karsia sääntelyä. Se tarkoittaa, että meillä on työnantajapuolueita enemmän kuin koskaan.
Hyvä niin. Suomessa ei pitäisikään olla erikseen työväen tai työnantajien puoluetta, sillä kaikki ovat samassa veneessä. Suomi on niin pieni kansantalous, ettei meillä ole varaa asettaa toisen etua toisen edelle. Kokonaisuus on oltava kunnossa ennen kuin kenenkään asemaa voidaan parantaa uskottavasti.
Teoria ja todellisuus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa politiikassakin. Puheet ja teot ovat ristiriidassa. Asiantuntemusta köytetään vain niin pitkään kun se on linjassa omien tavoitteiden kanssa.
Esimerkiksi sopii valtiovarainministeriön tuoreet luvut kansakunnan tilasta. Puolet puolueista on jo ilmoittanut käytännössä, että eivät pidä laskelmia luotettavana. Kenen laskelmiin ne sitten luottavat?
Työnantajien esittämät työelämää koskevat muutostarpeet tai Suomen Yrittäjien kuvaaman yrittämisen esteet ovat niitä asiantuntija-arvioita, joita jokaisen työväenpuolueen pitäisi kuunnella ja edistää työnantajapuolueista puhumattakaan.

Sormet pois eläkkeistä, lapsilisistä ja työttömyysturvasta

Vaikka Suomen valtio vapautettaisiin kaikista sosiaaliturvaan liittyvistä vuotuisista kustannuksista kuten eläkkeistä, työttömyyskorvauksista, lapsilisistä ja opinto- ja asumistuista, silti sen talous tulisi nippa ja nappa tasapainoon.
Siksi keskustelu eläkkeiden indeksileikkauksista, työttömyysturvan heikentämisestä ja lapsilisien leikkauksista osana valtiontalouden tervehdyttämistä tuntuu  kohtuuttomalta.

Itse olen  tehnyt pesäeroa etujen karsimisen ja kustannusten leikkausten välillä. Meidän pitää tasapainottaa taloutta tinkimällä järjestelmän ylläpitokustannuksista. Se pitää toteuttaa niin, ettei palvelun laatua heikennetä eikä etuuksia leikata. Harkintaa pitää käyttää jokaisesta eurosta.

Järjestelmää parantamalla kyllä saataisiin  sosiaaliturvamme väärinkäytöksetkin vähemmäksi. Säännöt ovat selvät, mutta käytännön toteutus ja valvonta ontuvat - tehottoman ja huonosti johdetun järjestelmän takia.

Meillä monilla on väärä kuva siitä, kuka tai mikä sosiaaliturvajärjestelmäämme rahoittaa. Valtio käyttää 53 miljardin euron budjetista suoraan tukeen alle 10 miljardia euroa. Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset ovat kuitenkin yli 60 miljardia  euroa vuodessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2013 tilastojen mukaan valtion siivu tuosta summasta oli 18,5 miljardia euroa eli n. 30 prosettia. Kuntien osuus oli 12,8 mrd eli n. 20 prosenttia.
Todellisia sosiaaliturvajärjestelmämme ylläpitäjiä ovat yritykset, jotka maksavat niin työnantajan kuin työntekijän osuutena kakusta puolet eli 30 mrd euroa. Asiakkaat osallistuvat menoihin 3 miljardin suuruisella summalla.

https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125696/Sosiaalimenot%20ja%20rahoitus%202013%20tilastoraportti.pdf?sequence=1

Jotta suhde kävisi vielä selvemmäksi, suorat tulotuet eläkkeet ja työttömyyskorvaukset mukaan luettuna olivat vain tuo 10 miljardia euroa valtion, kuntien ja kuntayhtymien 90 miljardin euron menoista.
Talous on siis aivan jotain muuta kuin tukien jakamista.
Meidän julkisessa taloudessa on paljon enemmän valmiuksia tarjota palveluita, mitä viikottain, kuukausittain tain vuosittainkaan tarvitaan. Notkeassa järjestelmässä palveluita tuotetaan ja ostetaan vain silloin kun niitä tarvitaan.

Jos unohdetaan valtion ja kuntien talousongelmat keskustelusta ja puhutaan vain meidän sosiaaliturvajärjestelmästä niin toki on paikallaan etsiä keinoja, joilla yritysten maksutaakkaa sosiaaliturvajärjestelmästä voidaan keventää. Parhaisten se onnistuu sillä, että kaikki työkykyiset ovat töissä ja eläkeikä nousee itsestään muutaman vuoden nykyistä korkeammalle tasolle. Tietysti sillä ehdolla, että työssä olevat ovat työkykyisiä.
Sormet pois eläkkeistä, lapsilisistä ja työttömyysturvasta. Ensin on otettava ylimääräiset pois liian suuresta palveluvalmiudesta.

Yritystuet on hukkaan heitettyä rahaa

Yritystukiin käytetään Suomessa suuria summia. Yhteistä niiden jakamaisessa tuntuu olevan se, että summia jaetaan sinne tänne ja sitten toivotaan parasta. Jokainen yritys, joka on päässyt tuesta osalliseksi, on päässyt osalliseksi myös sitä seuraavasta valvonnasta, tarkastuksista, raporteista ja selvityspyynnöistä. Maataloustukien hakurumba ja selvitys- ja valvontajärjestelmä on surullinen esimerkki.
Tukipolitiikkaa vaatii suurta remonttia niin pienten kuin suurien summien jakamisessa. Tukimuodoista takaukset ja vakuudelliset lainat ovat hyvää politiikkaa, sillä ne eivät vääristä kilpailua.
Suoran tuen jakaminen pitäisi  sitoa omistukseen. Niin bisnesenkelitkin tekevät. Ne tulevat yritykseen mukaan jakamaan yrityksen riskiä. Ne tavoittelevat kuitenkin sijoituksilleen tuottoa. Valtion tehtävä olisi tavoitella vain omistusten vaihdosta, markkinaehtoisen pääoman sijoittumista Suomeen ja olemassa olevien työpaikkojen turvaaminen sillä, että yritykselle saadaan uusi omistaja tai uuden hankkeen toteutuminen on mahdollista.
Valtion tuki ei olisi rahan jakamista vaan vastikkeellista omistusta. Valtio olisi aina vähemmistöomistaja. Omistuksen tarkoitus ei olisi tulla jakamaan yrityksen tuottoja eikä ottaa pysyvää riskiä liiketoiminnasta, vaan vain turvata omistajvaihdos ja yrityksen työpaikat sillä, että uusi omistaja löytyy. Markkinaehtoinen, vähintään 60 prosentin omistus varmistaa sen, että yrityksen menestymisen edellytykset ovat todella olemassa.
Valtion "tuen" irrottamisesta tehtäisiin aina sopimus. Tuki olisi määräaikainen ja luopumisen ehdot olisi kirjattu jo tukea annettaessa. Valtio ei saisi lopumisen yhteydessä vain summan, mitä on sijoittanut. Näin vastikkeetta heittämisen tuen sijasta pääoma palaa takaisin uudelleen sijoitettavaksi. Valtion bonus sijoituksesta olisi säilyneet työpaikat, niistä kertyvät verotulot ja yksi toimiva yritys enemmän.
Lisäbonusta olisi se, että nykyiset tuhannet tukea jakavat kankeat ja byrokraattiset tukikeskukset voitaisiin organisoida uudelleen.
Näin valtion budjetissa näkyvät miljardiluokan menot olisivatkin saatavia. Näin tehdään jo monissa maissa kun riskit sijoittamiseen ja yrittämiseen ovat nousseet liian suuriksi. 

Korkeakouluopiskelijoiden asema parani

 Akateeminen työttömyys on Suomessa lisääntynyt voimakkaasti. Vastavalmistuneille tuore Akavan tilasto sen sijaan on hieman lohdullisempi. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneille  ja tutkijakoulutuksesta valmistuneille avautui työpaikka useamalle, mitä vielä vuosi sitten. Sen sijaan alemman korkeakouluasteen opiskelijoita oli työttömänä valmistumisen jälkeen 7,5 prosenttia enemmän kuin aiemmin.
 Opiskelijoilla on huoli paitsi tulevasta työpaikasta, myös opiskeluaikaisesta toimeentulosta. Moni joutuu tekemään työtä opiskelunsa ohessa rahoittaakseen opintonsa. Toimeentulotuen ja opintotuen ehdot ovat kuitenkin tiukat. Jos ylität esimerkiksi kesätyössä tulorajat, maksat tukea takaisin silloin kun muutenkin rahat ovat tiukalla.
Yhteiskunnan tuki on toki tarkoitettu sitä eniten tarvitseville. Opiskelun aikainen työkokemus ei kuitenkaan ole pelkästään tulonhankintaa, vaan myös opiskeluun verrattavaa perehtymistä työelämään. Jokainen työtodistus on arvokas lisä.
Opintotukijärjestelmää pitäisikin kehittää niin, että opiskelun aikaiset tulot luettaisiin osin eduksi eikä esteeksi opiskeluaikaiselle tuelle. Henkilö, joka pytyy sekä edistymään opinnoissaan keskimääräistä nopeammin että ansaitsemaan sivutuloja samanaikaisesti, on palkitsemisen arvoinen. Sellainen on sitä yrittäjyyttä.  Sitä nykyinen tukijärjestelmä ei tunnista eikä arvosta.
Valtio maksaa opintolainasta kolmanneksen takaisin, jos opiskelija valmistuu korkeakoulusta säädetyssä ajassa. Palautus tulee eräänlaisena veronpalautuksena kun valmistunut on maksanut lyhennystä lainastaan.
Lainan palautukseen sisältyy kuitenkin porsaanreikä, jotka opiskelijat jossain määrin hyödyntävät. Jos opiskelu on sujunut rivakasti, voi valmistumista itse pitkittää sen verran, että saa nostetuksi yhden lukukauden erän opintolainasta, vaikka itse opiskelu on jo päättynyt.
Itse järjestelmä kannattaa säilyttää, mutta viimeisen opiskeluvuoden opintolainan hyvitys on hyvä sitoa todelliseen eikä nimelliseen opiskeluun.

Opetus on turvattava, oppilaitoksia ei

Lukioita ja keskiasteen oppilaitoksia koskeva uudistus on parhaillaan valmistelussa.  Suurena uhkana pidetään oppilaitosten luvanvaraisuutta, mikä tarkoittaisi että nykyisillekin opinahjoille pitää hankkia lupa ennen kuin se voi jatkaa toimintaansa. Ehdotus ei kuitenkaan enää etene tällä vaalikaudella eduskunnan hyväksyttäväksi.
Itse lupajärjestelmä tuntuu byrokraattiselta. Jos sen tarkoituksena on kuitenkin ensi sijassa varmistaa, että luvan saavissa oppilaitoksissa täyttyvät opetukselle asetetut määrälliset ja laadulliset vaatimukset kustannustehokkaasti ja  oppilaitokset lakkaavat kilpailemasta samoista oppilaista, on uudistus tervetullut. Pelkona kuitenkin on, että kunta- ja soteuudistuksessa todeksi havaittu uhka suurten kaupunkien suosimisesta pienten kustannuksella  väijyy myös tämän uudistuksen taustalla.

Tulin 1990-luvun puolivälissä Raisioon Rannikkoseudun päätoimittajaksi. Työttömyys oli juuri silloin nousussa. Työllisyyskoulutus oli päivän sana. Raisiokin sai valtionosuuksia niin runsaasti, että ammattiopetus tuotti kaupungille useana vuona liki 10 miljoonan markan ylijäämän. Kursseja järjestettiin toki niin hyvin kuin taidettiin, mutta välillä näytti myös siltä, että opetus ohjautui sen mukaan, mille saatiin paljon opiskelijoita. Tuki maksettiin oppilasmäärän perusteella.

Itse toteutimme Rannikkoseudussa nyt suurin mittoihin yltynyttä rakennemuutosta digitalisoimalla sivunvalmistusta. Se oli uutta niin lehden toimitukselle kuin sen ulkopuolella toimivalle ammattiopetukselle. Vielä 1997 haastatteluun saapuneet juuri valmistuneet tai valmistumassa olevat painopinnan valmistajat eivät olleet juuri kuulleetkaan sellaisesta sähköisestä ilmoituksen valmistuksesta, johon he olivat hakeutumassa. Yhteistyö Turun ammattioppilaitosten kanssa kasvoikin sen jälkeen merkittävästi ja moni opiskelija sai ensikosketuksen digimaailmaan harjoittelupaikassa Rannikkoseudussa.

Lukio- ja keskiasteen uudistuksessa sen kannatuksessa ja vastustuksessa ei ole siis kysymys pelkästään opetuksen ja koulutuksen arvostuksesta.  Julkinen keskustelu on tapa painostaa päättäjiä ja yleistä mielipidettä milloin mitäkin hanketta vastaan tai puolesta.
Koulutuskeskustelussa on voimia, jotka puhuvat aidosti vain opeutuksen määrästä ja tasosta. Sitten on voimia, jotka puhuvat järjestelmän ja sen säilyttämisen puolesta. On myös niitä, jotka havittelevat uudistuksesta lisäresursseja ja niitä, jotka pelkäävät niiden menettämistä.

Meillä ei ole varaa enää muuhun kuin puolustaa oikein mitoitettuja resursseja sellaiseen koulutukseen ja opetukseen, jotka parhaiten palvelevat työhön sijoittumista, luovuuttaa, kekseliäisyyttä, osaamista ja menetystä niin kotimaan kuin kansainvälisillä kilpakentillä. Tämä pätee peruskoulusta ylopistoihin.

Opetuksessa ja koulutuksessa opettajat ovat aina palkkansa ansainneet. Niin  myös tukipalveluihin lukeutuvat ateriapalvelu, siivous ja kiinteistöjen ylläpito. Sen sijaan kriittisesti pitää suhtautua siihen, miten oppilaitosrakennukset on arvostettu yhtöiden tai kuntien taseissa, mitkä ovat niiden poistomäärät tai oman pääoman tuottovaatimukset näiden matalien korkojen aikana.
Oman huomionsa vaativat myös materiaalihankinnat. Vapailla markkinoilla isot kirjapainokset ovat hinnaltaan halpoja. Kunnissa kirjoista kuitenkin maksetaan pienen painoksen hintoja. 50 euroa kirjasta, jonka painokustannus on parin euron luokkaa tujtuu varojen tuhlaukselta. Kustannustietoisuutta saisi olla enemmän.

Väitän, että niin Turussa kuin muuallakin oppilaitosten ylläpitoon liittyvät hallinnolliset ja taloudelliset rakenteet rajaavat jo itse opiskelumahdollisuuksia. On vain hyvä, jos rahastaminen opetuksella ja koulukiinteistöillä pystytään katkaisemaan ja ohjaamaan lisää resursseja itse opetukseen ja oppimisen tukemiseen.