Verottajan alamainen

On mielenkiintoista pohtia, miten eri lait muuttavat yhteiskunnan eri toimijoiden valtasuhteita. Kun demokratiassa valta on kansalla, yritysmaailmassa valta on markkinoilla ja viranomaisilla. Koska yleisesti on tunnustettu, miten tärkeää yritystoiminta on suomalaiselle yhteiskunnalle, tarkastelen seuraavassa yleisellä tasolla yrityksen ja yrittäjän asemaa suhteessa palkansaajaan, verottajaan tai muihin viranomasiin.

Kun yksityinen henkilö päättää ryhtyä yrittäjäksi, työllistää hän alkajaisiksi itsensä, verottajan ja muutaman rekisteriviranomaisen. Samasta hetkestä lähtien hän on ottanut taakakseen raportoida, pitää kirjaa ja tilittää tuloja valtiolle ja eläkevakuutusyhtiölle niiden määräämässä tahdissa.
Yrittäjä tarvitsee ainakin kirjanpitäjän ellei itse ole siihen ammattilainen.

Yleensä hän ei kuitenkaan ole. Hän ei ole lakiasiantuntija eikä veroasiantuntija, joten hän tarvitsee tulkkeja tulkitsemaan toimintansa laillisuutta. Yrittäjä onkin  hyvä työllistäjä, vaikka tekijät eivät ole hänen palveluksessaan.

Kuntaa hän tarvitsee saadakseen luvan harjoittaa liiketoimintaa tietyssä paikassa. Liiketila, tontti tai rakennus pitää olla viranomaisen hyväksymä, jotta toiminta on kaavan ja kaavan sisältämien ohjeiden ja määräysten mukaista.

Yleensä yrittäjä tarvitsee myös rahoitusta ellei oma kukkaro ole niin pullea, että yksin sen turvin voi polkaista toiminnan liikkeelle. Yrittäjän palkka eroaa työntekijän palkasta siinä, että yrityksen on ensin saatava tilaus, valmistaa ja toimittaa tuote tai tavara ja  vasta sitten laskuttaa sovittu hinta sovituilla maksuehdoilla asiakkaalta.  Työn ja aineiden kustannukset yrittäjän pitää siis rahoittaa itse ennen kuin kassavirta kääntyy sisäänpäin.

Yritys on alkutöikseen joutunut antamaan verottajalle arvion vuoden tuloista ja tuloksesta, josta hän maksaa veroennakoita riippumatta kassavirrasta. Samoin arvonlisäveron maksuvelvollisuus alkaa siitä, kun hän on lähettänyt laskun asiakkaalle riippumatta siitä, milloin asiakas laskun maksaa. Yrittäjä siis rahoittaa yhteiskuntaa ennen kuin hänelle kertyy tuloa yritystoiminnasta. Ero on suuri kun ajattelee, miten kuntien ja valtion palveluksessa työntekijälle palkka voi juosta etukäteen.

Rahoitus onkin pieni pulma, sillä yrittäjällä pitää olla kättä pidempää vakuutta pankki yritystoimintansa kannattavuudesta. Pankit tietävät, ettei riskittömiä yrityksiä olekaan. Uusien pankin vakavaraisuusvaatimusten seurauksena pankit eivät saa lukea yrityksen antamia hyviäkään vakuuksia kuin osittain myönnetyn lainan turvaksi. Pankin onkin hankittava muuta omaisuutta ja varallisuutta kattaakseen yrityksen pankille tuottaman vakuusvajeen. Tästä seuraa, etteivät yritykset ole toivottuja asiakkaita. Jopa yrittäjän puoliso ja perheen jäsenet sisältävät asiakkaina pankille riskin. Uudet asiakasanalyysit on otettu pankeissa käyttöön vasta äskettäin.

Tätä taustaa vasten yritys siis joutuu nostamaan  kaiken omaisuutensa pantiksi antaneena kallista lainaa pankista suoriutuakseen velvoitteistaan yhteiskunnalle ennen kuin asiakas on maksanut ensimmäistäkään laskua. Toki yrityksellä voi olla mahdollisuus saada kauppasumma myös luovutushetkellä ja ennakkomaksua tuotteesta, mutta yleisesti asiat kulkevat kuvaamallani tavalla.

Mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on sitten sellaista, joka kannustaa ryhtymään yrittäjäksi? Toki itse vapaus tehdä juuri sellaista työtä ja liiketoimintaa, jonka yrittäjä parhaiten osaa, on suurin kannuste. Mutta mikä lainsäädännössä, verokannustimissa tai muussa viranomaistyössä on sellaista, joka palkitsee yrittäjää riskinotosta ja vastuunotosta kaikissa käänteissä niin myötä kuin vastamäessä?
Uskoakseni sitä pitää miettiä aika pitkään, koska kannustimia ei ole, korkeintaan lannistimia. Ei uskoisi, että yrittäjyys on niin tärkeää kuin sen puheissa sanotaan olevan.

Itse 30 vuotta yrityksiä johtaneena ja journalistina yhteiskunnan kehitystä seuranneena voin sanoa, että yhteiskunnan tarjoamat tunnustukset ja ilon hetket ovat harvinaisia. Onhan toki  yrittäjillä omat palkitsemistapansa, mutta julkiset tunnustuksetkin yrittäjän on anottava ja maksettava itse. Yrittäjä kuitenkin tietää olevansa oman onnensa seppä. Ei hän mitään yhteiskunnan tunnustusta odotakaan.

Koska yritystoiminta sisältää niin paljon lakisääteisiä velvoitteita, on kysyttävä voitaisiinko niitä jotenkin purkaa? Yrittäjät ovat ajoittain ehdottaneet, että voisiko valtio maksaa yritykselle jonkinlaista veronkantopalkkiota. Arvonlisäverohan on "asiakkaan maksamaa" veroa, mutta yrityksen vastuulla on sen tilittäminen valtiolle. Työntekijän palkan sivukulut ovat työntekijän veroja ja eläkemaksuja, mutta niiden tilittämisestä vastuu on yrityksellä. Paljon puhuttu ay-liikkeen jäsenmaksu  on työntekijälle kuuluva maksu, mutta siitä pitää kirjaa ja tilittää liitolle työnantaja.

Ajatus, että joku taho tekee ja kantaa vastuuta toisille kuuluvista varoista ilman korvausta, tuntuu nykyaikana varsin vieraalta.

Työntekijä kyllä ymmärtää, mikä lisätyö, huoli ja vastuu siitä seuraisi, jos hän saisikin palkan tilillensä kaikkine sivukuluineen ja itse maksaisi veron, vakuutusmaksut ja ay-jäsenmaksut eri tahojen antamina eri määräpäivinä. Työnantajalla ei olisi mitään uudistusta vastaan.

Tai mitä, jos yritys maksaisikin valtiolle koko palkkasumman kaikkine sivukuluineen ja valtio tilittäisi loput palkasta työntekijän tilille. Ei olisi harmaata taloutta eikä viivästyneistä suorituksia. Osaako kukaan arvioida, millaisen määrän työntekijöitä valtiolla siihen tarvittaisiin kustannuksista puhumattakaan.

Edellä kuvatun perusteella kysyn, olisiko kohtuullista, että yrityksille korvattaisiin edes osittain se työ, mitä muiden kuin sen omien velvoitteiden hoitamisesta koituu?

Yksi pieni asia minua on aina kummastuttanut. Miksi verottajalla on oikeus periä suurempia viivästysmaksuja saatavistaan, mitä muut velkojat. Näinä vaikeina aikoinahan se tarkoittaa, että pienissä maksuvaikeuksissa olevat yritykset maksavat aina ensin veronsa ja vasta sitten muut maksut. Siitä seuraa, että muiden yritysten saatavat viivästyvät ja syntyy uusia maksuvaikeuksissa olevia yrityksiä.
Uskoisi, että valtion olisi helpompi huolehtia muulla tavoin maksuvalmiudestaan kuin pakottamalla yrityksiä pitämään kaikessa ensiksi yhteiskunnan puolta.

Myös verottajan harkintavalta ja oikeus määrätä verorangaistuksia (korotuksia) ilman oikeudenkäyntejä on vastoin yleistä oikeustajua. Tuomioita yleensä annetaan vain tuomioistuimissa.

Jotta asiani tarkoitusperät kävisivät selville, totean vielä, että edellä kuvatusta huolimatta yrittäjän ja verottajan yhteistoiminta sujuu yleensä varsin  hyvin. Yrityksen mahdollisuudet sopia ennakoiden suuruudesta ovat parantuneet ja poikkeustilanteissakin löytyy järjestelyvaraa verottajalta joustonvaraa kiitettävästi.

Nekään eivät kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että yrittäjän yhteiskunnalliset velvoitteet tulevat etupainotteisesti ja vastuu ja työn määrä on suuri. Myös verottajan pyytämät lisäselvitykset ja tulkinnat aiheuttavat aina merkittävää ylimääräistä työtä. Kukaan ei kuitenkaan arvioi oliko selvitykset hyödyllisiä niiden aiheuttamiin kustannuksiin nähden. Kustannuksiahan syntyy vain selvityksen antajalle, ei pyytäjälle.

Heinäkuun alussa tullut uusi ilmoitusvelvollisuus rakennustyömailla työskentelevistä työntekijöistä ja yrityksille maksetuista korvauksista on aivan käsittämätön uudistus. Se  kuvaa vain sitä, kuinka vähän lainlaatijoilla on käsitystä yritystoiminnasta. Yrityksille se tuo kustannuksia, jotka asiakkaat maksavat. Valtiolle se tuo niin valtaisan tietomäärän, ettei sitä voida mitenkään hyödyntää. Harmaan talouden torjunnan kannalta en usko uudistuksella olevan mitään merkitystä.

Byrokratialle on niin tavanomaista, että se tuottaa määräyksiä ja sääntöjä, jotka teettävät ylimääräistä työtä kaikilla. Suomen kilpailukyvyn kannalta pitäisi pyrkiä juuri päinvastaiseen suuntaa. Turha työ, turhat virat ja virastot pitää poistaa, jotta taloudelliset ja henkiset voimavarat ohjautuvat tuottavaan työhön. Työhön, joka ei jarruta vaan nopeuttaa pyörien pyörimistä.

Johtajille lisää henkilökohtaista vastuuta

Julkisten menojen kasvu, kiristynyt verotus ja kuntien korottamat taksat heikentävät teollisuuden kilpailukykyä ja syövät yksityistä kulutuskysyntää.

Kuntien menoille pitäisi asettaa lakisääteinen katto ja yksiköiden johtajille henkilökohtainen tulosvastuu. Kuntien talousahdinkoa on kärsitty jo monta vuotta, mutta vain kuntalaisen kukkaro on laihtunut kuntakuurin seurauksena. Taksojen korotuksilla ja veroprosentin nostojen ansiosta näyttää kuin kunnat olisivat selvinneet ahdingosta. Menojen kasvuvautia on kuitenkin  vain pystytty hidastamaan ja se on aivan eri asia kuin menojen vähentäminen.

Mitä meidän julkiselle taloudelle pitäisi tehdä?
 Kuntatalouden, kuntayhtymien ja kuntien omistaminen yhtiöiden perusongelma on se, ettei niitä  johdeta kustannustehokkaasti. Huomio on toiminnan laadussa ja kattavuudessa, jotka molemmat ovat varsin suhteellisia käsitteitä. Budjettivastuu toki tunnetaan, mutta  talousarviot  paremminkin  sopeutetaan kustannuksiin kuin   kustannuksia tuloarvioihin. Tilinpäätös on kuvaus menneen vuoden yllätyksistä eikä  raportti ennalta asetetun tavoitteen saavuttamisesta.

Kaikki johtuu vain siitä, että tarkkoja tavoitteita, ennalta määriteltyjä reunaehtoja, yksikköhintoja tai muita toimintaa ohjaavia taloudellisia tavoiteita ei käytännössä ole. Henkilökunnan määrä ei kerro todellista kuvaa resursseista, koska ostopalvelulla paikataan osaa työvoimasta. Veroprosentti ei kerro onko kuntaa hoidettu taloudellisesti tehokkaasti, sillä toisessa kunnassa sama prosentti tuottaa euroa enemmän ja toisissa kunnissa taksoilla katetaan kustannuksia enemmän kuin toisissa. On siis pakko etsiä ja tavoitella sellaisia yksikköhintoja, joita on saatavissa muistakin kunnista. Niitä on vaikka millä mitalla, mutta niitä käytetään enemmän puolustamaan nykyistä menotasoa kuin tehostamaan omaa tuottavuutta.

Kuntajakoselvityksen perusteluissa  mainitaan kuntien palvelujen kustannuksiin ja velkaantumiseen liittyvät perusongelmat. Asioiden ytimeen pureutumisen sijasta lukujen avulla yritetään siirrellä kuntarajoja. Ongelmat ovat ja pysyvät rajoista riippumatta. Liitos vain sotkisi jälkiä.  Kuluu monta vuotta ennen kuin todelliset kustannukset ovat selvillä. Siitä Naantalin kuntaliitos on käypä esimerkki.
Myös irtisanomissuoja estää tarvittavat muutokset. Jokainen liitos antaa hallinnolle monta vuotta lisää aikaa paeta totuutta, välttää  ikäviä päätöksiä ja vastuuta seurauksista. Joskus on härkää tartuttava sarvista olipa se härkä suuri tai pieni.

Kunnat ja kuntayhtymät tuottavat eri puolilla Suomea samoja lakisääteisiä palveluja kovin vaihtelevilla kustannuksilla. Hassua kyllä palvelujen hinta on enemmän riippuvainen kunnan historiasta ja käytettävissä olevista tuloista  kuin palvelutarpeesta tai väestörakenteesta. Niissä kunnissa, missä tuloja on kertynyt muita enemmän myös kustannukset ovat yleensä muita korkeammat. Toki se näkyy yleensä myös palveluiden laadussa, mutta ei välttämättä.

Vaikka kannatan kunnallista itsehallintoa, pidän kuntien keinoja rajallisena  menorakenteensa purkamisessa. En ole varma edes salliiko nykyinen työsopimuslaki kunnan työntekijöiden irtisanomisen taloudellisin perustein, sillä rajaton verotusoikeus vie siltä pohjan. Tuotannollisin perustein voidaan irtisanoa, mutta sekin on mahdollista vain hyvin rajatuissa tapauksissa.

Jos lakisääteisten palveluiden kustannuksille on asetettaisiin menokatto ja jonka ylityksestä seuraisi lakiin peurustuvia sanktioita, silloin myös perusteet purkaa työsopimuksia olisivat vahvemmat. Edes eläköitymisestä vapautuvien tehtävien uudelleen järjestämiseen ei intoa löydy. Se vaatisi suunnitelmallisuutta, sopimista ja ylimääräistä vaivaa. Kuntalaisen kukkarolle on yhä helpompi mennä.

Myös johtavien virkamiesten henkilökohtaista vastuusta kehityksestä pitää lisätä. Johtajien vastuusta toiminnan tavoitteiden saavuttamisessa pitää muutenkin kirkastaa. Luottamusmiesten rooli on enemmän hyväksyä esitetyt tavoitteet ja valvoa, että niitä tosissaan tavoitellaan.

Kunnat ovat yhtiöittäneet toimintaansa innokkaasti viime vuosikymmeninä. Perusteena on ollut toiminnan kustannusten parempi hallinta. Tosi asiassa kunnat ovat vain  myyneet vanhaa omaisuuttaan käyvästä hinnasta, mikä on tarkoittanut  julkisen  velan kasvua, kuluttajille taksojen nousua ja kunnan oman taseen ja tuloksen kaunistumista. Kuntalaisilta veloitetaan  taksan korotuksen muodossa verovaroilla jo kertaalleen hankittu omaisuus toiseen kertaan. Siitä on yhtiöittämisessä kysymys.

Julkisen velan määrästä ja kalliista taksoista on tullut  este teollisuuden kilpailukyvylle.  Ne vievät kuluttajan ostovoimasta myös leijonan osan. Kotimarkkinatkin ovat alkaneet kuihtua julkisten menojen kasvun vaikutuksesta.

 Kuntien yhtiöillä on muita paremmat keinot lisätä tuloja ja välttää veroja. Siksi monopoliasemassa oleville yhtiöille  pitää asettaa normaalista poikkeavia  rajoituksia. Yhtiöittämiseen pitää suhtautua kriittisesti. Palvelun yksikkökustannukset pitää olla läpinäkyviä ja hinta kilpailukykyinen yksityiseen palveluun verrattuna tai valtakunnan keskiarvoon verrattuna.

Veden, jäteveden ja lämmön hinta ei saa poiketa maan keskiarvosta merkittävästi. Tai sellaisen tason saavuttaminen pitää olla keskeisenä tavoitteena.

Uudet selvät taloudelliset tavoitteet muuttaisivat merkittävästi nykyistä kuntarakennekeskustelua. Jos palvelulle olisi maksimihinta, kunnilla olisi laki takanaan kustannusten alentamisessa. Jos se ei tavoitetta itse saavuttaisi, alkaisivat neuvottelut itsestään vapaaehtoisesta kuntaliitoksesta. Nyt kunnilta on vaadittu vain palveluita. Jatkossa pitää vaatia myös kustannustehokkuutta.
Mitä isompi on organisaatio, sitä lajempaa on tehottomuus ja julkisten varojen tuhlailu - eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Hyvästä tuloksesta veroa veron päälle

Yrittäjän pitää olla yrityksensä tulokseen tyytyväinen, olipa se millainen hyvänsä. Hyvään tulokseen voikin olla, mutta siihenkin pitää suhtautua varauksella. Hyvästä tuloksesta voi seurata ongelmia verottajan ja maksuvalmiuden kanssa.
Olen aikaisemmin kirjoittanut blogin yrittäjän arkeen liittyen arvonlisäverosta, joka on paremminkin palkkavero sekä yrittäjän juridisesta asemasta verottajaan nähden.
Nyt haluan virkistää yrittäjän ja ei-yrittäjän mieltä kertomalla hyvästä tuloksesta. Siis mitä käytännössä seuraa, jos yritys tekee poikkeuksellisen hyvän tuloksen.
Ajatellaanpa, että olet toisen  vuoden yrittäjä, jonka edellinen vuosi meni jo  niin hyvin, että tulos jäi puhtaasti nollaan. Toinen vuosi lähtee heti kohta lentoon niin, että tilikauden lopussa tiedät olevasi voiton puolella.
Vasta tilinpäätös osoittaa, että verotettava tulos onkin peräti 100.000 euroa.
No, ei siinä mitään.  Maksat  20.000 euroa veroa vapaaehtoisesti tilinpäätöksen valmistumisen yhteydessä eli n. kolmen kuukauden kuluttua tilikauden päättymisestä.
Verottaja innostuu ja onnittelee Sinua. Tilikauden puolivälissä tulee 10.000 euron lasku, joka erääntyy noin kuukauden kuluttua. Se on ennakkovero kuluvasta tilikaudesta kuuden kuukauden ajalta.
Samassa nipussa on toinen ainakin  10.000 euron arvoinen laskunippu.  1.666 euroa jokaiselle tilikaudesta jäljellä olevalle kuukaudelle.
Tämä sillä edellytyksellä, että verottaja arvioi tuloksesi pysyvän saman suuruisena kuin edellisellä tilikaudella.
Tuloksesi oli kuitenkin noussut 0 eurosta 100.000 euroon vuodessa. On syytä olettaa, että  voittoputki jatkuu. Niinpä verottaja arvioi tuloksesi edellisvuotta paremmaksi.  Voitkin saada 20.000 euron laskun ja lisäksi 20.000 euron laskut jaettuna jäljellä oleville kuukausille.
Ei siinä mitään, jos tuloksesi on todella parantunut ja lisäksi tulovirtasi on tasainen läpi vuoden. Muuten joudut kääntymään pankkiirin puoleen täyttääksesi velvoitteesi yhteiskunnalle.
Yleensä verot kannattaa maksaa etukäteen tasasuuruisina erinä, jottei edellä kuvattua ongelmaa synny. Verottaja myös muuttaa ennakkoveron määrää hakemuksesta, jos pystyt perustelemaan kantasi. Silloin saatat joutua näyttämään liikevaihdon kehityksen viimeiseltä kuudelta kuukaudelta.
Joskus hakemuksen käsittely voi kuitenkin kestää niin kauan, että sinun on maksettava ennakot eräpäivänä, vaikka olisit hakenut muutosta.
Edellinen kuvaushan on varsin teoreettinen ja koskettaa vain harvoja yrittäjiä. Näin hyvään  tulokseen ani harva pystyy. Eikä se tule yllätyksenä.

Arka toimittaja joukon edessä

Suomen Lehdistössä Savon Sanomien artikkelitoimittaja Riitta Raatikainen kirjoittaa hyvin siitä, miten toimittaja tietää jo juttua kirjoittaessaan tuleeko siitä läpimeno, muiden lehtien siteeraama aihe. Otsikkoon ja ingressiin voi aina kiinnittää jonkin räväkän syötin, joka varmistaa läpimenon.

Itse 30 vuotta toimittajana ja päätoimittajana lehteä tehneenä kysyn nyt, että montako toimittajaa teillä on, joka näin ajattelee ja toimii. Entisenä lehden kustantajana olen oppinut ymmärtämään toimittajan työn arvon.  Meillä on yhtä monta lajia toimittajia kuin on toimittajia. Jokainen on omalla tavallaan lehden  rutiinien kantava voima.

Suomessa ei vuosikymmeniin ole keskusteltu lehden kustantajasta tai sen toiveista lehden sisällöstä. Kustanaja on ikään kuin olemassa. Kaikki on hyvin kunhan se ei puutu lehden resursseihin tai lehden sisältöön. Itse päätoimittajana ja kustantajana pystyin yhdistämään molemmat toiveet. Kokemuksesta voin sanoa, etteivät kustantajan toiveet ole ainakaan ristiriidassa toimituksen kanssa.

Kustantajan näkökulmasta journalistin ohjeet on luotu ylläpitämään hyviä suhteita niin ilmoittajien kuin lukijoiden kanssa. Ei mikään ole lehdelle niin turmiollista kuin nostaa yksi ilmoittaja aiheettomasti muiden yläpuolelle.

Kustantajan kannalta ei myöskään ole yhdentekevää millaisia juttuja toimittajat kirjoittavat. Riitta Raatikaisen kuvaus jutun läpimenosta muissa medioissa on juuri sitä, mitä kokenut, ammattitaitoinen jouranlisti tavoittelee. Mutta kuinka monta tiedät tai kuinka moni toimittaja sinun lehdessäsi oikeasti etsii aiheita ja asioita, joiden julkistamisesta nousee häly ja uutista siteerataan laajasti muissa lehdissä. Uskalla väittää, ettei kovin montaa. Ehkä ei ainuttakaan. Paremminkin etsitään aiheita, joista on mukava ja helppo kirjoittaa. Hällä väliä kiinostaako se muita. Tärkeämpää on saada pari juttua päivässä seuraavaan lehteen. Ei ole aikaa..

Kun istun seminaarissa tai itsenäisyyspäivän juhlassa, tunnen suurta pettymystä toimittajasta, joka arkana istuu salin takarivissä.  Ei kysy eikä keskustele kenenkään kanssa. Kuvan hän ottaa niin kaukaa, että näkemättäkin tietää, ettei kuvassa ole sanomaa, ei ajatusta.

Kun Raatikainen miettii pitääkö lehdistä edelleen karsia rönsyjä pois, niin mielestäni pitää. Mutta tilalle pitää saada alämää ja yhteiskuntaa laajasti tuntevia journalisteja ja mielellään talous- ja yritysanalyysiin kykeneviä kirjoittajia. Niitä oikeita kyseenalaistajia ja vahtikoiria, joita toimittajien pitäisi olla. Enkä nyt tarkoita toimittajia, jotka herättävät huomiota asiavirheillään tai henkilöön kohdistuvilla asiattomuuksilla. Kriittinen journalismi on jalo laji, jota harjoitetaan aivan liian vähän.

Tämä on vakava haaste printtimedialle ja pienille paikallislehdille. Jos paikallislehti ei pidä omaa aluettaan hanskassa, synnytä ja johda keskustelua joka aamu kun lehti ilmestyy, maailmaa menee, etenee ja selviää ilman paikallislehtiä. Lukijat saadaan riippuvaiseksi vain siten, ettei niillä ole varaa jättää lehden jakamaan tietoa, näkemystä ja uusia avauksia lukematta.

Ei se ilmoittaja mittaa ilmoituksen tehoa vain levikkilukujen perusteella. Hänellä on itsellä tuntuma lehdestä luetaanko sitä vai ei. Jos tuntuu, ettei lueta, ei prosentit ja kappalemäärät saa häntä muuttamaan mieltään.

Verkkolehdellä haaste on vielä suurempi. Mutta niin kauan kuin jutut tuovat joka heti uusia lukijoita, niin kauan kustantajalla on aikaa keksiä keinoja, millä lukijavirta tuottaa tekijöilleen riittävästi tuloja.

Toimittaja tehtävä on jutuillaan tehdä lukijoista jutuista riippuvaisia narkomaaneja, joihin mitkään vieroitushoidot eivät tepsi.

Venäjän varjon alla

Eu:n  tilintarkatustuomioistuimessa eli unionin varojen käyttöä valvovassa tarkastuslautakunnassa istuva varatuomari Ville Itälä meni edellisissä parlamenttivaaleissa Brysseliin valtaisalla äänivyöryllä. Nyt tuo Itälän paikka on vapaana ja haettavana eikä hän itse ole enää ehdokkaana.
Varsinais-Suomi piti silloin omiensa puolta. Lietolaisella kansanedustajalla Anne-Mari Virolaisella on kaikki edellytykset nousta Villen työn jatkajaksi. Maakunta on aina pitänyt omiensa puolta.

Aiheeni ei kuitenkaan liity itse vaaliin, vaan Ville Itälän työhön parlamentissa. Ville kutsui minut muutama vuosi sitten EPP:n puolueen vieraaksi Brysseliin ja sieltä puoluekokoukseen Kroatian Splitiin. Parlamentti suunnitteli silloin oman tv-kanavan perustamista, koska jäsenillä oli yleisesti vallalla tunne, etteivät he saa oikeaa ja haluamaansa tietoa läpi parlamentin työstä  nykyisissä tiedotusvälineissa.
Villen ajatus kuitenkin oli, että pitäisi hyödyntää paremmin olemassa olevia mahdollisuuksia kuin perustaa uusia. Paikallislehdet on yksi hyödyntämätön kanava vaihtoehtojen joukossa.

Keskustelut EPP: eurooppalaisten jäsenten kanssa eivät kylläkään käsitelleet tiedottamista. Heitä kiinnosti lehtimiestaustani ja näkemykseni maasta suuren Venäjän naapurissa. Heillä ei ollut niin positiivinen asenne Venäjään ja yhteistyön tuomaan hyötyyn maallemme. Koin puolustavani olemassa olevaa todellisuutta vanhoillisia asenteita vastaan, toki hyvässä hengessä.

Oma käsitystäni keskustelu muutti siinä mielessä, että Suomelle ei ole vain tärkeää miten asiat ovat, vaan myös miltä ne näyttävät. Ukrainan kriisin myötä luottamus Venäjään on mennyt. Se tarkoittaa myös Suomen maantieteellisen aseman heikkouksien korostumista, vaikka naapuri itsessään ei olekaan muuttanut asennettaa Suomea kohtaan.

Eilen 15.5. uutiset kertoivat Suomen vajonneen jälleen taantumaan. Ei voi välttyä ajatukselta, että Venäjään kohdistetut pakotteet purevat myös Suomeen. Kansainväliset sijoittajat näkevät ja uskovat Suomen hengittävän Venäjän talouselämän tahdissa. Taloudellinen riippuvuus on yksi tekijä. Toinen on  markkinoiden ja sijoittajien usko maan kehitykseen, jos kansainväliset Venäjäpakotteet vielä lisääntyvät. Kolmantena seikkana on uskallettava miettiä sitäkin, miten kansainväliset sijoittajat suhtautuvat sijoituksiin maissa, jotka ovat sotilaliitto Naton jäseniä ja maihin, jotka haluavat pysyä sen ulkopuolella varsinkin Venäjän naapurissa.

Presidentti Martti Ahtisaari muistutti hiljan, että Suomen Natojäsenyys on puolustuspoliittisen lisäksi ennen muuta talouspoliittinen kysymys. Minun on helppo yhtyä hänen näkemyksiinsä.

Suomella ei ole varaa jättää ottamatta huomioon kansainvälisten sijoittajien asenteita, näkemyksiä ja uskomuksia tuntuivatpa ne meistä kuinka vääriltä tahansa.

Suomen ei tarvitse muuttaa asennettaan Nato-jäsenyyttä kohtaan Ukrainan sotilaallisen kriisin takia, mutta kansainvälisten sijoitusten ja pääomien virran kääntäminen takaisin Suomeen oman vientiteollisuutemme ja yritystemme menestyksen vuoksi sitä vaihtoehtoa ei voi myöskään jättää pois laskuista.

Maailma on muuttunut.

SDP:n syytä miettiä linjaansa

SDP:n uusi puheenjohtaja Antti Rinne on retoriikallaan palauttanut puolueen 1970-luvulle. Suomi oli silloin suljettu markkina. Pankit päättivät keskenään talletuskoroista, Suomen Pankki valvoi valuuttakauppaa ja teollisuuden kaipaamilla devalvaatioilla syötiin se, mitä palkkanevuotteluissa oli sovittu. Kilpailukyky syntyi prosenttilaskulla.

Sama kaava salli sosiaalisen markkinatalouden. Suomea kehitettiin Ruotsin malliin pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, jollaista koko muu Eurooppa kadehti.

Vihatut devalvaatiot päättyivät 1990-luvulla ja viimeistään euroon liittymisen jälkeen. Yhdysvalloissa asuntokuplan puhkeaminen 2008 avasi silmät kaikkialla. Eurooppalaisetkin valtiot olivat korviaan myöten veloissa. Nekin, joilla velkaa oli vähän, olivat sijoittaneen rahansa velkaisten maiden valtioiden obligaatioihin.

Mallimaa Suomi oli vielä 2008 yksi Euroopan vähiten velkaantunut maa bruttokansantuotteessa mitattuna. Yhdysvalloista alkaneeseen markkinoiden romahdukseen reagoitiin valtion velkaa lisäämällä.  Eurooppa joutui ensiksi pelastamaan rahoitusjärjestelmänsä. Sen takaa ei vielä nähty ongelman todellista tilaa. Ongelman ydin oli liian suureksi kasvanut julkisen talouden osuus bruttokansantuotteesta ja valtion ja kuntien huikea velkamäärä. 

Rahoitusjärjestelmä on pelastettu. Julkisen talouden velkaantumista ei kuitenkaan edelleenkään ole pystytty hidastamaan eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Antti Rinteen nousu maan hallitukseen tulee muuttamaan ennen muutta Rinteen aikaisempia lausuntoja. Puheenjohtajakisassa tulee lausutuksi kaikenlaista. Ei sitä pidä ottaa niin vakavasti.

Rinteen perusajatus on kuitenkin väärillä urilla. Meillä ei Suomessa ole varaa elvyttää lisävelalla, meillä ei ole varaa kasvattaa byrokratiaa, ei yritystoiminnan säätelyä. Jokainen tukieuro yritykselle aiheuttaa kolme euron kustannuksen julkiselle taloudelle. Tukijärjestelmiä pitää mieluimmin purkaa kuin lisätä.

Meillä pitää purkaa julkisia palveluja, vähentää kuntien työntekijöiden määrää ja keventää organisaatioita. Se on myrkkyä sosialidemokraateille, mutta vauhdissa olevassa ajoneuvossa kuskin ei pidä ummistaa silmiään tosiasioilta.
Minusta kuntien palveluksessa on paljon ammattitaitoista henkilökuntaa, joille ei ole riittävästi ammattiaan vastaavaa työtä.  Työtä on, mutta se on turhaa ja turhautavaa. Työn kuva ei ole kannustava eikä henkilö pääse etenemään työurallaan. Sellainen ihminen turhautuu ja masentuu. Sairastavuus kunnissa on selvästi koreampaa kuin yksityisellä sektorilla. Pitkä irtisanomissuoja ei ole ollut heidän pelastus.
Heidät pitää ja on pakkokin vapauttaa työmarkkinoille. Ne, jotka väittävät, että se vain kasvattaisi työttömyyttä, on kuntatyöntekijöiden ammattitadon ja  mahdollisuuksienvähättelyä.
Puolueen puheenjohtajien pitää näyttää kansalle valoa, tietä ulos ahdingosta ja vaikeuksista. Joka sanoo, että tästä selvitään kivuttomasti, häntä ei kukaan usko. Tie on kivinen. Aluksi on purettava vanhaa, jotta sen päälle voi uutta rakentaa.
Tärkeintä on, että tunnelin päässä näkyy valoa.

Veronmaksajalla ei ole ystävää

Kun katsoo julkisen talouden tilaa, on surukseen havaittava, ettei veronmaksajalla ole ollut eikä ole ystävää.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on toki maineensa veroinen, mutta se on rakennettu paksun velkapatjan päälle. Pelkkä velkakierteen katkaisu on jo johtanut nipistyksiin lapsilisistä, subjektiivisen päivähoidon rajoituksiin, työttömyysturvan heikennyksiin ja myös veronkiristyksiin. Itse velkakin on joskus maksettava.
Hyvinvointipalvelut on Suomessa pyhä sana, josta on vaikea edes keskustella. Olemme ylpeitä saavutetusta palvelutasosta. Asiakkaat ovat varsin tyytyväisiä. Mutta kauanko rahat riittävät?
Jotta asiat voisivat asettua oikeille kohdilleen, on erotettava keskustelu palvelun laadusta ja palvelun kustannuksista. Kun joku  sanoo, että  kustannuksia pitää pienentää, ymmärretään heti, että kysymys palvelun laadun heikentämisestä.
Niin se ei oikeasti ole.
 Kilpailuyhteikunnassa on pystyttävä sekä parantamaan palvelun/tuotteen laatua että tuottamaan se pienemmillä kustannuksilla. Olisi hyvä, jos kunnissakin alettaisiin siitä kilpailla.
Julkisen talouden tuskassa tämä on  lähes kokonaan oivaltamatta. Pelko, epävarmuus ja ahdistus estävät näkemästä ongelmien yli. On turvallisempaa toimia niin, kuin ennen  kuin lähteä kohti uutta ja tuntematonta. Veronmaksajat kuitenkin toivovat, että tulisi jo kohta jotain muutakin, kuin veron ja taksojen korotuksia.

Itse olen päätoimittajana seurannut ja kommentoinut kuntien päätöksiä, tuloslaskelmia ja taseita kohta 30 vuotta. Sinä aikana on ollut monenlaisia rahoitus- ja tukijärjestelmiä, joilla kuntiin on tullut kouluja, virastotaloja, kirjastoja ja liikuntahalleja. Tarjousmenettelyt ja kilpailutukset ovat julkisessa taloudessa oma lukunsa. Toisinaan ostetaan sutta halvalla ja joskus maksetaan sikahintaa keskivertotuotteesta. Toki  paljon onnistumisiakin on joukossa. Tarinoita on kuitenkin yhtä paljon kuin on kuntiakin. Uskallan kuitenkin väittää, ettei kuntia johdeta kovin kustannustietoisesti, ei ainakaan kustannuslähtöisesti. Minulle se tarkoittaa samaa kuin ei johdeta laisinkaan. Se on kuin ajaisi autolla, jonka ohjauksessa on paljon klappia. On kova työ pyörittää rattia,  jotta auto kulkisi suoraan. Niin se kulkeekin, mutta ei toivottuun suuntaan.

Julkiseen talouteen ei haluta tuoda tulosvastuuta mistään hinnasta. Se on jotain kamalaa yritysmaailmasta. Se on ahnetta rahankeruuta. Ei se kuntiin kuulu.
Tulosvastuussa ei ole kuitenkaan ole kysymys rahasta, vaan vastuusta siitä, että päästään sovittuun lopputulokseen. Olennainen osa ajattelua on myös se, ettei tavoitteseen pääsemiseksi tuhlata varoja enempää kuin on välttämätöntä. Tavoitteena on nykyistä parempi tuote/palvelu pienemmillä kustannuksilla. Aivan keskeinen asemassa on yksikkönsä johtaja. Hän on ammattijohtaja, joka hallitsee paitsi alansa myös paikalliset olosuhteet ja tietää käytettävissä olevat resurssit.

Kuntaa johtaa kunnanjohtaja, jolla on apunaan nippu muita johtajia. Kunnanjohtajalla on apunaan kamreeri ja muilla johtajilla omat talouspäällikkönsä. Kukin hallinto esittää talousarviossa omat resurssitoiveensa, jotka tulevat vaktuisten viranhaltijoiden palkkakustannuksista, kiinteistöjen hoitokustannuksista ja tarvikemäärärahoista. Kamreerin tehtävä on lähinnä ilmoittaa paljonko pitää veroprosenttia nostaa ja taksoja korottaa, jotta tavoitteeseen päästään. Niin, ja onhan meillä nämä korkomentot ja lainakustannuksetkin. Niissä laskelmissa ei paljon veronmaksajaa ajatella.

Kun taksat on sovittu ja talousarvion kannet lyöty kiinni, alkaa käytännön toteutus. Joka kuukausi valtuustossa on joku esitys, joka tarkoittaa poikkeamista talousarviosta.  Lisämäärärahaesityksiä tuodaan ja pitääkin tuoda. Se tarkoittaa myös sitä, että talousarvio ei olekaan sitova asiakirja. Tavoitteet ovat jotain suurempaa ja jalompaa.  Talousarvion kuuluu elää muutosten mukana vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin.
Valtuuston antamat määräykset määrärahojen sitovuudesta ovat usein vailla käytännön merkitystä. Lisämäärärahasta huolimatta talousarviosta voidaan jäädä jälkeen paljonkin. Ylitykset ovat myös yleisiä eikä niille ole haettu lupaa valtuustolta ennen tilikauden päätöstä kuten ohjeet edellyttävät. Se paljonko vuoden talousarvio poikkeaa tilinpäätöksestä on yksi seurannan arvoinen asia. Eroa voidaan pitää arviointi tai laskuvirheenä. Yleensä se on useita prosentteja kunnan menoista.

Ja mikä on seuraus poikkeamisista ja ohjeitten vastaisesta toiminnasta. Ei mitään. Kaikissa kunnissa ei ole työsopimuslain tarkoittamat ohjaavat toimet edes käytössä. Huomautuksia, varoituksia saati irtisanomisia tehtävien toistuvien laiminlytöntien vuoksi ei tunneta. Vuosia on kuitenkin voitu sietää jonkun sopimatonta käytöstä.

Kaikella edellä kuvatulla halusin vain todistaa, ettei julkisen talouden säästötoimet eivät todella tarkoita ensimmäisenä palvelujen heikentämistä. Jokainen voi kuvitella, mitä se tarkoittaa kansantaloudelle, jos meillä joka kunnassa ajetaan autolla, jonka ohjaus ei ole kunnossa. Kuulostaako tutulta. Ollaan vääntävinään ja kääntävinään voimalla kunnan kehityksen suuntaa, mutta mitään ei tapahdu. Olisiko aika vaihtaa tai paineistaa hieman johtajia ja pistää suu säkkiä myöten. Ainakin tavoitteet  on syytä tehdä sitoviksi ja selkeiksi.